»Meidän talossamme saa kyllä itsekukin ajatella, mitä tahtoo, mutta riehumista ei sallita. Ja jos vieras on oikea mies, käsketään hänet vielä pöytäänkin, olipa hän kuka tahansa. — Siis tulehan tänne ja syö hyvänä vieraana entisen kotitalosi pöydässä!»
Jorma totteli käskyä, tuntien samaa kuin silloinkin, kun munkit olivat hänet kerran vieneet rannasta ylös luostariin piiskattavaksi sen öisen venematkan jälkeen. Hän koetti antaa nimen tuolle tunteelle, mutta ei löytänyt mitään sopivaa. Vasta kun hänet illalla pyydettiin saunaan sanoilla: »Sauna on sama kuin silloinkin, kun kylvit siellä karjalaispoikana; haluttaako lähteä sinne mukaan vielä venäläisenä munkkinakin?» — alkoi Jorma jo ymmärtää ja tunnustaa itselleenkin, että sen tunteen nimi oli — häpeä! Noissa sanoissa vedottiin jo johonkin, mutta hän ei ollut tietävinään mitään, vaan kiitti ainoastaan ja läksi mukaan.
»Mikä on tuo viisikanta, jota kannat kaulassasi?» kysyi saunassa isäntä
Jormalta.
»Se on isieni vanha taikakalu.»
»Mistä tuo taikakalu sinua suojelee?»
»Se suojelee kantajaansa kaikista onnettomuuksista.»
»Ja mikä on tuo toinen, tuo hopeinen?»
»Se on tavallinen risti, joka riippuu melkein jokaisen kastetun ja munkin kaulassa.»
»No suojeleeko tuo vanha, pakanallinen viisikanta sinua silloinkin, kun sen vierellä riippuu kastetun miehen ristinmerkki?»
Jorma ei enää kyennyt vastaamaan. Nyt oli tullut sellainen isku, jota hän ei ollut itsekään aavistanut. Hän näki jo oman uskonsa ja itsensäkin sellaisessa asemassa, joka ei lisännyt enää voitonvarmuutta. Vielä tähän saakka hän oli toivonut löytävänsä jonkin puolustuskeinon tuota miestä vastaan, mutta nyt oli jo taivuttava lopullisesti. Hänen oman uskonsa horjuvaisuus oli näytetty toteen noilla kahdella pienellä kapineella. Olisihan jo risti yksinään suojellut kantajaansa, jos hän todella olisi luottanut ristiinsä. Mutta Jormapa ei ollut luottanutkaan siihen, vaan oli kantanut vielä pakanallista taikakalua, jonka voimaa hän ei ollut huomannut epäillä. Jorma oli siis heikompi kuin muut ihmiset, sillä hän oli uskonut yht'aikaa molempiin niihin. Hän oli samanlainen haltioiden palvelija kuin muutkin karjalaiset, mutta rukoili novgorodilaistenkin Jumalaa. Hän oli puhunut yhdestä ainoasta Jumalasta, muttei luottanut Häneen itsekään. Hän oli puhunut ja raivonnut pakanuutta ja haltioita vastaan, mutta siitä huolimatta kantoi kaulassaan noitien ja poppamiesten synnillistä taikakapinetta, jonka hän olisi ollut valmis repimään irti muiden kaulasta, omastaan ei. Niin, mistä tiesi, mitä pakanallisia menoja ja loihtuja liittyi tuohonkin rakkaaksi käyneeseen viisikantaan! — Nyt alkoi Jormalle selvitä, mitä oli oikea usko. Hän ajatteli: