Niin Jorma palasi monestakin syystä hyvin pahantuulisena Kuhasaloon. Mutta suurin suru johtui kuitenkin siitä, ettei hän ollut löytänyt äitiään. Sitä lisäsivät vielä ne monet kokemukset ja ristiriidat, joihin hän oli matkalla sotkeutunut.
»Miksen minä lähtenyt Koitereelle jo silloin, kun en ollut sitoutunut vielä mihinkään ja olisin voinut peräytyä? Tai miksen jättänyt koko tätä matkaa tekemättä, silloin olisin säästynyt näkemästä ja kuulemasta nöyryytyksiä? Vai kuuluneekohan sekin asiaan, että minun täytyy joutua oman heimon miesten pilkattavaksi kuin pahantekijä!»
Ja nyt Jorma puristi kätensä nyrkkiin, pudotti sen pöytään ja laski tulemaan toisten munkkien kuullen synnilliset sanansa:
»Vaikka kaikki kiroukset ja paholaiset tulisivat päälleni, niin minun täytyy päästä tästä kadotuksesta elämään, ja elämään vain sillä tavoin kuin minun arvoiselleni miehelle sopii! — Mutta te, jotka olette syntyneet koiriksi, voitte kyllä ottaa vastaan kaikki ne potkut, jotka koirille annetaan!»
Ja kiukkua lisäsivät vielä Stefanin sanat, kun tämä näki Jorman palanneen:
»No, eikö erakkoelämä miellyttänytkään, kun jo näin pian tulit takaisin?»
»Koska minä olen erakoksi aikonut? Ja jos en saa tulla tänne, niin menen jonnekin sinne, missä minulla on parempi vastaanotto kuin täällä!»
»Ja minne aiot mennä, veli Jegor? Pakanainko keskuuteen?»
»Vaikka sinne! En olekaan tehnyt heille vielä niin paljon pahaa, että minun tarvitsisi kulkea henkipattona niinkuin sinun!»