Ja Jorma läksi taas. Vasta hetki sitten hän oli tullut luostariin pitkältä ja voimia kysyvältä matkaltaan, ja nyt hänen täytyi jo lähteä takaisin kuin kulkurin. Mutta mieluummin yksi yö nälkäisenä ja väsyneenä taivasalla kuin armosta luostarin kattojen suojissa!
Kun noissa ajatuksissaan kulkeva munkki sattui katsomaan ympärilleen, huomasi hän päässeensä jo matkojen päähän Kuhasalosta. Hiki virtasi ja jalkoja väsytti.
»Mihin minulla on tällainen kiire?» — kysyi hän itseltään. — »Menenpähän rauhaan, kuljen vaikka elämäni loppuun saakka; sitä pikemminhän pääsen perille, kun kiirehdin!»
Suutuksissaan hän heitti märän ja painavan kaapunsa metsään ja jatkoi kulkuaan. Ja miten matka lie huomaamatta joutunutkaan, mutta hän huomasi tulleensa Kontiolahden pohjukkaan samalle paikalle, missä hän jokin aika sitten oli eksyneenä istunut kivellä lepäämässä. Ja pian hän astui yli tutun pihamaan ja mietti:
»Tännekös minä taas tulinkin. Mikähän minut tuo aina tänne silloin, kun olen väsynyt?»
Hän meni pimeään pirttiin ja sanoi siellä:
»Kun kerran olin väsynyt, niin täällä annettiin minun levätä. Mutta nyt minä olen vieläkin voimattomampi ja pyydän, ettette ajaisi minua ulos, vaikka olenkin kastettu.»
»Ei, meiltä ei nälkäistä ja väsynyttä ajeta, jos hän on oikea mies!
Mutta mistä tulet?»
»Olen kierrellyt tuolla Pyhäselän tienoilla, mutta siellä ei minua näytty tarvittavan.»
»Vai ei. No, jää tänne sitten! Marjatta on hankkinut ruokaa; saat siis syötävääkin, vaikkei sitä viime kerralla ollutkaan.»