Silloin Jorma koetteli kaulaansa aikoen heittää ristinsä menemään, mutta kumpainenkin merkki oli sieltä kadonnut. Jumala heitti hänen oman viisikantansa takaisin hänen käteensä, ja samalla kuului Ilja-munkin ääni jostakin hyvin kaukaa:
»Ole aina uskollinen itsellesi ja uskollinen kaikille niille, joita sinä rakastat!»
Jumala hymyili, kansa hymyili, ja kaukaa lännestä alkoi tulla outoja miehiä miekkoineen ja risteineen kastamaan ihmisiä. Mutta heidän ristinsä eivät olleet samanlaisia kuin ne, jotka riippuivat venäläisten munkkien kaulassa. — Jumala laskeutui alas istuimeltaan ja meni pois, ja Pielisen laineet läikkyivät Kolin juurella kirkkaampina ja puhtaampina kuin koskaan pyhä vihkivesi Stefanin astiassa.
Aamulla herättyään Jorma ei tuntenut enää ollenkaan sitä ahdistusta, jonka vallassa hän oli edellisenä iltana ollut. Ja vaikkeivät asiat olleet muuttuneetkaan entisestään, tuntui nyt kuitenkin maailman luonnollisimmalta seikalta, että hän meni aittaan, otti sieltä viikatteen, nitoi sen varteensa ja alkoi niittää mökin seinivieriä.
Pian oli pihan ympärys niitetty, ja niittäjä sai mennä alemmaksi rannan puolelle. Ja hänestä tuntui niin hyvältä, kun myöhemmin Marjattakin joutui mukaan alkaen levitellä heiniä. Ja Jorma puhui jo tälle kuin parhaimmalle ystävällensä:
»Marjatta, oletko miettinyt, millä tavoin tulette äitisi kanssa toimeen ensi talven yli?»
»En tiedä sitä ollenkaan», vastasi tyttö huoaten. »Viljaa on kylvetty liian vähän ja heinätkin loppuvat varmasti kesken. Jos olisin yksin, niin hankkisin toimeentuloni, menisin vaikka pajarille orjaksi. Mutta kun ei ole ketään toista, joka hoitaisi sairasta äitiä, niin en voi jättää häntä yksin.»
»Minä koetan auttaa sinua kaikissa kotitöissäsi ja hoitaa äitiäsikin niin paljon kuin kerkiän — jos vain sallit sen.»
»Kiitos lupauksestasi! Tiedäthän, että saat sen tehdä, jos tahdot. Äiti ei ole pitkiin aikoihin kyennyt mihinkään — siis minulla on liian paljon työtä.»
»Marjatta parka! Olet varmaankin raatanut paljon, kun kasvosikin ovat käyneet noin kalpeiksi.»