Ja Jorma katseli tyttöä niin rehellisesti silmiin, että tämä punastui ja painoi päänsä alas aivankuin häveten kalpeuttaan.
»Sen jälkeen, kun isä kuoli», jatkoi tyttö, »tuntui aivan mahdottomalta elää, vaikka äitikin oli silloin vielä terve. Mutta nyt emme monesti tiedä, miten päästä edes kuluvan päivän iltaan saakka.»
»Kuule, minä autan sinua kaikessa! Minulla ei ole kotia ja tahtoisin olla hetkisen edes toisten luona. Tosin pistäydyn joskus täältä poissa, mutta kerkiänkän tehdä työtä täälläkin.»
»Minne aiot mennä?»
Ja nyt tyttö parka tuli niin murheellisen näköiseksi, että Jorma muisti viimeöistä untaan, jossa Marjatta oli sanonut hänelle, niin rukoilevana: »Älä mene, jää tänne!» Nytkin oli tuo katse samanlainen, ja Jorman piti sanoa lohdutukseksi:
»Käyn melkein joka päivä täällä ja tuon tullessani jotakin hyvää teille molemmille.»
»Sinä olet niin hyvä! — Mutta sano, mikä mies sinä olet? Sinussa on jotakin salaperäistä!»
»Minä olen eräs rauhaton sielu, jota kaikkialla vihataan ja joka on niin paha, että ajetaan joka paikasta pois. Toisaalta ajetaan sen vuoksi, että olen karjalainen ja toisaalta taas sen takia, että olen kastettu.»
»Ethän sinä paha ole, vaikka oletkin kastettu! Äiti vain tahtoo epäillä kaikkia, joilla hän näkee ristin kuvan; eikä syyttä, sillä isäni kaatui novgorodilaisten kirveestä, ja veljeni sortui häpeälliseen kuolemaan tuon saman uskon vuoksi.»
»Millä tavoin?»