»En voi kertoa sitä. Äitikin tahtoo unohtaa hänet ja toivoo, ettei veljestäni puhuttaisi koskaan mitään.»
Niin kului aika. — Ja kun Jorma sen mennessä oli saanut päähänsä palata takaisin luostariin, tuntui hänestä ihmeelliseltä se, kun hän ei ollenkaan pelännyt mennä sinne eikä tuntenut jälkeäkään siitä ahdistuksesta, jonka vallassa hän oli ollut viimeksi sieltä lähtiessään. Tämä lyhyt aika Kontiolahden pohjukassa oli muuttanut koko miehen aivan uudeksi. Ja kaikkein merkillisintä munkista oli, kun ei minkäänlaista yhteenottoa sattunut nyt Stefanin ja hänen välillään, kun hän eräänä päivänä ilmestyi kuin vanhat vihat unohtaneena takaisin luostariin. Niin alkoi Jorma jo kuvitella, että kaikki syy oli edellisellä kerralla ollutkin hänessä itsessään.
Mutta vaikkei hän silti nähnyt pyhimyskehää Stefanin pään ympärillä, ei hän tuntenut erikoista tappelunhaluakaan. Jorma oli vain enimmäkseen yksin, mietti ja katseli ympäristöänsä, joka viime näkemästä näytti muuttuneen paljon kauniimmaksi ja paremmaksi. Itse luostarirakennuskaan ei tuntunut enää vankilalta, tie rantaan näytti paljon sileämmältä, kaikki puut humisivat aivan eri äänellä ja veneet rannassa olivat kuin sorsanpoikue. Sisälläkin oli nyt paljon tilaa, kun suurin osa veljiä oli mennyt kaukaisille ulkotiloille heinättämään ja jäljelle olivat jääneet vain vanhukset. Ja itse Stefankin saattoi kulkea Jorman sivuitse niin toisten ihmisten tavoin, ettei tämän mieli tehnyt yhtään härnäillä esimiestään.
»Mikähän tämän kaiken on muuttanut niin toisenlaiseksi?» — mietti
Jorma. »Tai kenties se onkin vain tyyntä myrskyn edellä!»
Mutta jos joku syrjäinen olisi katsonut Jormaa itseään, olisi hän saattanut sanoa vuorostaan:
»Veli Jegor on niin erilainen kuin ennen. Mitähän hyvää hänelle lienee tapahtunut?»
Ja kenties itse Stefan saattoikin salaa katsella Jorman touhuamista ja ajatella:
»Kas, kun nuorin veljistä, Jegor, on tullut katumukseen ja koettaa mielistellä minua töillään! Niin, niin! Kyllä sinä olet jo saanut nähdä ja näet vielä vastakin, että sinun täytyy taipua Kuhasalon oikeaksi mieheksi eivätkä sinun laisesi kukkopojat saa leikitellä minun kanssani!»
Mutta Jorma ei huomannut mitään muutosta omassa itsessään, vaan ajatteli:
»Jos täällä olisi aina näin hyvä olla, niin mieleni ei tekisi koskaan pois!»