Niin, mutta Marjatan kotona hänen oli käytävä, sillä niittäminen oli vielä kesken. Ja sitten, kun heinät kuivuisivat, piti hänen pistää ne pielekselle, leikata syksyllä vähäinen ohrapelto ja korjata nauriit kuoppaan. Ja olihan hänen käytävä hyvän tavan vuoksi heinässä luostarinkin niityillä, vaikkei siellä yhtä miestä kaivattukaan.
Ja käytyään vanhan vaimon ja hänen tyttärensä luona ja tehtyään vuoroin siellä pari päivää töitä, vuoroin taas saman ajan luostarissa kuin parahin orja, luuli Jorma jo löytäneensä itsellensä tehtävän, joka ilman ristiriitoja antaisi tyydytystä hänelle itselleen, näkyvämpiä tuloksia aherruksesta ja hyötyä muille.
Ja mikä merkillisintä: Nykyjään hän ei joutanut ajattelemaan uskoa enää ollenkaan eikä muistanut vaivata päätään sillä, pitikö hänen kantaa ristiä vai viisikantaa. Nyt oli vain yksi ainoa ajatus: Työ! — ja se sai tekemään kaiken, mihin vain voimat riittivät. Ja paljonhan niitä riittikin.
Joka aamu, kun aurinko päästi valoaan tiheän metsän läpi luostarin pihaan, alkoi silloin jo munkin mielikin mennä yhtä matkaa katseen kanssa yli selän manteren puolelle. Ja kun päivä oli ehtinyt pidemmälle, latoi Jorma säkkinsä täyteen kaikenlaista tavaraa, etupäässä ruokaa, heitti pussin selkäänsä, astui alas rantaan, ja pian läksi sieltä liikkeelle vene suunnaten kokkansa joensuuta kohti. Ja silloin Jorma matkasi aina joko luostarin niityille tai vanhan vaimon mökille, palatakseen vasta illalla takaisin.
Ja usein öisin, kun uni ei tahtonut tulla kovalla vuoteella, nousi hän ylös ja meni rantaan, missä hänen tapansa oli seisoa silloin, kun liiat ajatukset alkoivat painaa. Siellä hän seisoi vanhaan, tuttavaan koivuun nojaten ja antoi katseensa harhailla jonnekin kauas kuin hakien sieltä hyvin pientä pistettä, jossa oli hänen elämänsä pää. Sitäkö hän lie etsinyt vai muutako ajatellut seisoessaan siinä, mutta kun hän jälleen heräsi, loistivat hänen kasvonsa tyytyväisyydestä, melkeinpä ilosta. Vasta silloin hän saattoi palata takaisin vuoteelleen ja nukahtaa kuin mies, joka on tehnyt kunnollisen päivätyön. Mutta vielä nukkuessakin saattoivat ajatukset harhailla yli laajan kankaan sinne, missä suuren joen ja kaunisrantaisen järven välillä on korkea harju, harjun juurella pieni lampi ja sen rannalla mökkipahanen, jonka lakeisesta kierii savu ylös korkeiden koivujen latvoihin ja sitten hajoaa tuulen mukana avaruuteen.
Ja joka kerran, kun Jorma aamulla ilmestyi sinne samaan mökkiin ja tyhjensi säkkinsä sen pöydälle, kysyi vaimo:
»Mistä sinä tuot nuo kaikki ruuat?»
Siihen Jorma, kun ei voinut sanoa tuovansa niitä luostarista, vastasi epämääräisesti:
»Käyn tekemässä töitä eräässä talossa kaukana täältä ja raadan siellä pitkät päivät, ettei minun tarvitse näitä varastaa, vaan otan ne palkkana töistäni.»
Väliin keveni säkki hyvin paljon jo matkan varrella muissa mökeissä, mutta aivan tyhjä se ei ollut koskaan tänne tullessa. Ja Jorma sanoikin: