»Antakaa minun kulkea täällä säkkineni, sillä se on parhain huvini. Jo lapsena opin auttamaan ihmisiä ja olen aivan onneton, ellen saa tehdä sitä vielä nytkin. Ja jos en saa tehdä työtä, jää minulle liian paljon aikaa ajattelemiseen ja silloin olen tulemaisillani hulluksi.»

Ja eihän kukaan tahtonut estääkään häntä, sillä jokainen muukin huomasi, että saadessaan kulkea ja ahertaa mielin määrin Jorma oli tyytyväinen eikä antanut liian raskaiden ajatusten painaa itseään.

Ja kaiken tuon vaivan suurimpana palkkana oli se, kun aamulla hänen tullessaan Torkon mökkiin oli pihalla vastassa hymyilevä neito ja huusi:

»Johan sinä tulit viimeinkin, Jorma!»

»Olenkos sitten myöhästynyt?»

»Et, mutta olen odottanut sinua.»

Ja viimeinen, joka illalla näki Jorman poistuvan, oli sama tyttö, joka portailla seisten heilautti kättään rinnettä ylös kiipeävälle Jormalle:

»Jorma, koska sinä tulet takaisin?»

»Parin päivän kuluttua taas!»

Viimeiset jäähyväiset vielä huudettiin, ja sitten katosi nuorukainen koivujen sekaan.