Mutta lopulta, kun pitkät päivätkään eivät olleet tarpeeksi pitkiä yhdessä ololle, lähti Marjatta vielä saattamaankin Jormaa, varsinkin, kun tämä aikoi viipyä poissa useampia päiviä. Joka kerta piteni saattomatka yhä kauemmaksi Jaamankankaalle ja ulottui lopulta sinne saakka, missä Jorma oli kerran ajanut takaa metsänpiikoja ja eksynyt.
»Muistatkos tätä paikkaa, Jorma. Täällä sinä ajoit minua takaa.»
»Sinäkö se olit? Sinuako minä ajoin?»
»Niin, karkaankos nytkin?»
»Et!»
»Menenpäs, ota kiinni, jos saat!»
Ja niin lähti tyttö puikkelehtimaan puiden lomitse kotiansa kohti ja poika nuolena perässä niinkuin edelliselläkin kerralla. Mutta nyt Jormakin tiesi, kuka pakenija oli ja mihin hän meni. Siksipä hän saavuttikin vähitellen muutamia syliä edempänä juoksevaa Marjattaa, ja kun eteen tuli se ryteikkö myötämäessä, missä tyttö oli edellisellä kerralla eksyttänyt takaa-ajajansa, saavutti Jorma tämän, koppasi vyötäisiltä kiinni ja piteli aivankuin olisi pelännyt tytön karkaavan vieläkin.
»Päästähän nyt sentään, en karkaa enää», koetti Marjatta vakuuttaa, kooten samalla hajalle mennyttä tukkaansa. Mutta Jorma ei päästänyt, sillä nyt hän tiesi, mitä varten maailma oli tuntunut niin hyvältä. Nyt vasta vaikeni hänelle itselleenkin, miksi kaikki tämä pitkäaikainen työ ja monien kymmenien virstojen pituiset taipalet olivat tuntuneet niin helpoilta ja hauskoilta. Vasta nyt hän tiesi senkin, miksi he Marjatan kanssa olivat ikävöineet toisiaan ollessaan erossa ja miksi he olivat viihtyneet niin hyvin pitkät päivät työn ääressä. Ja tiesipä Jorma jo senkin, miksi hän oli aloittanut tappelun perevaaralla pajarin veronkantajia vastaan.
Ja kun he vasta pitkän ajan kuluttua erosivat, läksi tyttö posket punaisena kirmaisemaan koivikon halki kotiansa kohti. Ja hän, Jorma, nousi mäelle, pysähtyi siellä ja jäi katsomaan Marjatan jälkeen. Kun askelten ääni viimein katosi, läksi Jormakin harppimaan luostaria kohti kuin päästään sekaisin. Nyt ei mikään tuntunut häntä painavan. Kun matkakaan ei joutunut tarpeeksi pian, pisti hän välillä juoksuksi ja väliin taas levähti, päästäen kuuluville sellaisen laulunhoilotuksen, että metsät raikuivat.
Ja kaikki olisi taas ollut hyvin, elleivät aavistamattomat velvollisuudet olisi toisin määränneet. Sillä kun hän kiipesi mäkeä ylös luostarin pihaan, kuuli hän laulua ja ihmetteli, mitä se merkitsi tähän aikaan, jolloin mitään hartaudenharjoituksia ei pitänyt olla. Nopeasti hän juoksi sisään, veti kirkkokaavun työvaatteittensa päälle, sitoi sen kiinni ja hiljaa hiipien koetti huomaamatta päästä messuun. Oli Neitsyt Marian kuolinpäivä, sen Jorma muisti vasta nyt ja tiesi tehneensä anteeksi antamattoman rikoksen, kun ei ollut muistanut koko juhlapäivää, vaan oli viettänyt sen työssä ja kaiken lisäksi myöhästyi messusta.