»Sisälle kirkkoon ehdolla millä tahansa, ennenkuin Stefan huomaa poissa oloni!» — käski hän itseään. — Kun Jorma avasi hiljaa oven, olivat kaikki veljet vaipuneet rukoukseen. Jotkut siellä täällä kohottivat kasvonsa Jumalan äidin kuvaan päin, tekivät ristinmerkin ja painuivat jälleen alas. Hymy karehti Jorman huulilla, sillä hän tiesi tulleensa nyt parhaimpaan aikaan. Hän katsoi ovenraosta, huomasi Stefanin olevan poispäin itsestään, pujahti nopeasti sisään ja oli silmänräpäyksessä polvillaan lattialla rukoilemassa hartaamman näköisenä kuin kukaan muu. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut vilkuilla minnekään, mutta kun kohotti viimein kasvonsa tehdäkseen ristinmerkin tai oikeammin vain katsoakseen, oliko kukaan huomannut hänen tuloaan, leimusivat ikonostaasin edestä jo vastaan Stefanin sysimustat silmät. Vain tuokion kohtasivat nämä kaksi silmäparia toisensa, mutta siinäkin ajassa ehti Jorma jo lukea vihamiehensä katseesta:
»Odotahan, Jegor, jumaliste!»
Stefan oli siis sittenkin huomannut! Yht'aikaa molemmat käänsivät poispäin päänsä ja ainoastaan nämä kaksi tiesivät, että tässä messussa oli tapahtunut jotakin erikoista. Vielä tehtiin viimeiset ristinmerkit, viimeinen kerta suudeltiin pyhäinkuvaa ja hitaasti alkoi munkkijono solua kirkosta ulos. Kun Jorma tuli surkeaan koppiinsa, avasi hän vyöltään nyörit, heitti kaavun pois päältään ja viskasi sen nurkkaan sellaisella liikkeellä, että ainakin siitä oli poissa liika hurskaus.
»Menköön tuokin, tässä taitaakin tulla jo tappelu», ajatteli hän, heittäytyen lavitsalleen niin rentona, että se parahti huonouttaan kuin aikoen särkyä. Mutta vaikka Jorma odotti, ei Stefanin kutsua vain kuulunut, ja ilta alkoi jo muuttua yöksi. Siksi hän saikin rauhansa ja pääsi ajatuksissaan taas Marjattaan ja siihen, mitä hän Marjatasta erotessa oli äsken tuntenut. Hän oli juuri uneen vaipumassa, kun joku veljistä katsoi ovesta sisään ja sanoi:
»Igumeeni odottaa sinua!»
Jorma ei vastannut mitään, nousi vain ja ajatteli itsekseen:
»Minä olen odottanut häntä jo kauan. Mutta tulkoonpa mitä tahansa, kaikki kestetään, onhan minulla nyt Marjatta!»
Jorma astui sisään siihen pyhimpään, mistä Stefan hallitsi koko taloa. Se oli sama, jossa Ilja oli aikoinaan sairastanut, ja nurkassa oli vielä sama pyhäinkuvakin, jonka alle Ilja ja Jorma olivat toisistaan erotessaan polvistuneet. Paljon olivat ajat siitä lähtien Kuhasalossa muuttuneet.
»Missä olet ollut?» — olivat Stefanin ensimmäiset sanat.
»Kontiolahdella», vastasi toinen yhtä varmana.