Jorma säpsähti, kuunteli hetkisen, ja kun huudot tarkoittivat todella häntä, pisti hän kiireissään viisikannan ja ristin seinänrakoon, koppasi seinältä parhaimman jousen käsiinsä, samoin viinen ja kirosi:
»Juuri te itse olette niitä piruja, jotka olette minut riivanneet!
Mutta ottakaa vain kiinni, jos voimanne siihen riittävät!»
Hän karkasi ulos samalla hetkellä, kun toiset olivat tulossa sisälle, painoi parilla iskulla munkkien joukon kahtia, juoksi alas valkamaan, työnsi veneensä vesille ja alkoi kaikin voimin soutaa ulos rannasta.
»Ampukaa», huusi Stefan takaa-ajajille, »ampukaa ennenkuin ehtii karkaamaan!»
Samassa kerkisi munkkilauma alas rantaan ja veneen sivuitse suhahti pari, kolme vihaista nuolta pärskäyttäen kauempana vettä korkealle. Jormakin otti oman jousensa, viritti ja laukaisi, mutta nuoli hurahtikin juuri Stefanin pään ylitse lepikkoon. Toista kertaa hän ei joutanut ampumaan, vaan katsoi terveellisemmäksi soutaa nuolenkantomatkan ulkopuolelle. Munkeille hän huusi vielä:
»Tulkaa vielä tännekin, mutta tulkaa yksitellen! Ja näkemiin, Stefan! Jos me kaksi vielä kerran tapaamme toisemme, niin minä lyön pääsi halki!»
Stefan huitoi vielä rannalla, koettaen saada laumaansa ajamaan Jormaa veneillä takaa, mutta kellään ei näyttänyt olevan siihen enää halua.
Samaa tietä, mitä hän vasta äskettäin oli kulkenut iloisin mielin kohti Kuhasaloa, meni hän nyt takaisin Kontiolahdelle. Mutta väsyneesti ja verkkaan liikkuivat jalat nyt. Ja yö oli jo sivu puolesta, kun hän viimein jyskytti lahoavaa ovea. Marjatta avasi sen hätääntyneenä tiedustellen syytä, miksi Jorma palasi jo työhönsä näin aikaisin.
»En voinut viipyä enää», vastasi toinen vältellen.
Ja kun hän huoaten lysähti penkille, kysyi vaimo: »Mikä sinua vaivaa?
Oletko sairas?»