»Haluatteko mitään muuta?» kysyi tämä ystävällisesti.
Luukku sulkeutui. Louarn palasi kylän kautta katua, jonka varrella asui vain varatonta väkeä. Katu vei suoraan kaupungin ulkopuolelle.
Tuvassa ei ollut ketään. Louarnista olikin olo helpompaa, kun ei lapsia eikä Annettea näkynyt. Hän tarkasteli oliko kaikki paikoillansa ja heittäytyi sitten olkikuvolle läävän perimäiseen loukkoon. Hän oli nyt väsyneempi kuin muulloin päiväkausien ponnistusten perästä. Lehmä torkkui tyhjän soimensa ääressä. Kärpäset kuhisivat sen pään ympärillä, matalasta akkunasta pilkistihe päivänsäde, ja lankuilla, seipäillä sekä käytetyillä kanahäkeillä kasatun välikaton alla oli tukahuttavan kuuma. Louarn nukkui monta tuntia. Hän heräsi siitä, että joku kosketti kädellään hänen kättänsä. Kummastellen kohottautui hän makuultaan. Hän ei tajunnut, Annette Domercko vai Annetten sylissä oleva Naemi oli häntä koskettanut. Annette oli kisailevinansa lapsen keralla.
»Mitä sinä täällä teet?» tiedusti mökkiläinen.
Annette alkoi nauraa vastenmieliseen tapaansa. Se sai Louarnin aina levottomaksi.
»Minäkö? Tulin vain ilmoittamaan, että puuro on ollut puolisen tuntia valmiina. Te nukuitte kuitenkin niin makeasti, että jäin odottamaan. Kello on jo yli seitsemän.»
»Olisit pysynyt tuvassa ja huutanut sieltä minulle», vastasi Louarn nousten.
Annette istui hievahtamatta. Hän pälyili Louarnia. Äkkiä hän virkkoi, kalpeita huuliansa tuskin liikuttaen:
»Sitäpaitsi kävitte te niin säälikseni, isäntä.»
Louarn ei vastannut. Illallista syödessäkin hän oli tavallista vaiteliaampi. Pimeässä harhaili hän sitten tupansa tienoilla. Kun hän vihdoinkin kotiutui, nukkuivat tuvassa kaikki. Pitkät, unettomat hetket kuunteli Louarn piakkoin myötävien vihreiden vuodeverhojen takaa nukkuvia. Hän kummasteli, ettei palvelijan huountaa kuulunut kuten toisten. Olipa hän moneen kertaan näkevinänsä Annette Domercin tummasta vuodenurkasta keltaisina pisteinä pälyilevän silmäparinkin.