Seuraavina kolmena päivänä oli Louarn harvoin kotosalla. Aniharvat leipäpalansakin hän pureskeli seisoaltaan. Aikansa hän kulutti kedolla, tienvarsipensaikoissa piileskellen. Useimmiten hän kuitenkin oleili Ploeuciin vievän valtatien lähettyvillä pitäen silmällä kirjeenkantajaa ja odottaen vanhaa pöhötautista eukkoa, joka kuletteli sähkösanomia kyliin ja taloihin. Eukkoa hän ei nähnyt, mutta kirjeenkantaja taivalsi useaan kertaan hänen ohitsensa, aavistamatta miten levottomasti hänen puuhiansa pensaikosta pälyiltiin. Katsahtaakohan kirjeenkantaja jo kaukaa Ros Grignoniin kuin kulkija, joka aikoo päästä pian perille ja mittaa välimatkaa lopputaipaleellaan? Kohottaakohan hän tienhaaraan tullessaan nahkalaukkunsa kantta? Kääntyykö hän mökkiin johtavien pihlajaparivaivaisten väliseen kujanteeseen? Oi, ei! Hän lönkytteli tavallista taivallustaan, katse maahan tuijottaen. Hän viipoitteli samalla tavalla näiden kuin monien muidenkin matkansa varrella versoavien porttipihlajien ohi. Hän osui onnellisten luo, sellaisten, jotka eivät ehkä häntä vartoneetkaan tai tuskin siunasivat hänen saapumistaan. Louarn alkoi toivoa näkevänsä jonkun satunnaisen sanantuojan, joka oli kenties kuullut jotain ja tiesi hänen levottomuutensa. Mutta vaunut vierivät sivuitse pysähtymättä ja jalkamiehet jatkoivat matkaansa.
Päivä päivältä tuli Annette Domerc tunkeilevammaksi. Niinä harvoina hetkinä, joina Louarn tapasi tytön, puhutteli tämä häntä aina ensiksi. Ellei Annetten katseessa olisi ollut ainainen outo kiilto, olisi voinut luulla, että hän todenteolla otti osaa mökkiläisen murheisiin ja huoliin. Kun Louarn palasi illoin kiihtyneenä kotiinsa, huokaili Annette, uskaltamatta tehdä pienintäkään kysymystä. Kernaasti läksi hän kaukaisiin taloihin, joista Louarnilla oli vielä saatavana roponen työpalkkaa. Olipa Annette mennyt niinkin pitkälle, että oli laverrellut asioita, joita Louarn ennen tuskin olisi sallinut ottaa puheeksikaan. Kaiken toivonsa kadottaneena alentui hän nyt tytön tarinoita kuuntelemaan.
»Oi», lausui tyttö, »olisinpa minä vain ollut rouvanne sijassa, niin te olisitte saanut sekä rahoja että kirjeitä.»
Louarn oli sallinut piikansa panetella puolisoaan.
Lauantai-iltana oli Louarn vakuutettu, ettei Donatienne enää tule Ros Grignonin avuksi. Ilta oli Bretagnessa usein sattuvia ihania ehtoita, jolloin mereltä huokuu raikas henkäys. Taivas oli kuin sula kulta. Leppoisa tuuli lehahteli pitkinä, säännöllisinä maininkeina puiden latvoissa ja kohautteli velttoina riippuvia lehtiä. Pienoisia, kepeitä pilviä purjehti varjoa heittämättä ohitse. Oli kuin olisi voimakas, elähyttävä tuoksahdus tulvinut äärettömyyksistä maahan.
Kun Louarn saapui tupaan, huomasi Annette Domerc jotain vakavaa olevan kyseessä. Louarnin kädet olivat nyrkissä. Hänen silmissään kiehui outo kiukku.
Monet tuskaiset kuukaudet ja viimeisten kolmen päivän kuumeinen levottomuus oli tarvittu pakottamaan Jean Louarnia äärimäisyyteen: utelemaan asioita palvelijaltansa ja jättämään Donatiennen maineen toisen naisen mustattavaksi.
»Tule tänne!» käski Louarn.
Annette oli odotellut isäntänsä paluuta ja valmistautunut kohtaamiseen. Hän oli pukeutunut parhaimpaan hameeseensa ja ruudukkaaseen päähineeseensä, jonka alta kellervä, piipoittava tukka tunkihe esiin. Rohkeana hän astui Louarnin luo. Louarn istuutui jakkaralle uunista vasemmalle kädelle, samalle paikalle, jossa hän oli pitänyt puolisoansa sylissään Donatiennen lähdön edellisenä ehtoona. Tyttö tuli häntä vallan lähelle, pitäen käsiänsä ristissä esiliinallaan. Heidän katseensa kohtasivat. Miehen katse oli katkera, tytön taas kaihoova ja osaaottava.
»Sanaakaan ei ole saapunut», selitti mies. »Hän ei ole vastannut.
Voitko käsittää, miksi ei? Tiedätkö ehkä sen?»