»Isäntä raukka», vastasi tyttö kartellen. »Aamulla myödään kaikki.»
»Se on minusta samantekevää. Mutta hän? Missä hän on? Mitä hän tekee? Oletko kenties kuullut hänestä jotakin? Sinähän juoksentelet juoruilemassa.»
»Ihmiset eivät usko häneen enää hiventäkään, isäntä. He tuumailevat, että ehkäpä joku vielä laittaisi teille tarpeellisen rahasumman. Kaikki eivät ole yhtä sydämettömiä. Minullakin on varakas setä. Vielä tänä iltana voisin rientää hänen luoksensa ja tuoda teille rahat. Te saisitte jäädä asumaan edelleenkin Ros Grignoniin.»
Tyttö laski kätensä kookkaan Louarnin olalle. Tytön katse ja hymy puhuivat selvää kieltä:
»Ja minä jäisin teidän luoksenne.»
Louarn nousi. Hän seisoi tytön edessä koko pituudessaan. Hän oli oivaltanut kaiken.
»Heittiö!» huudahti hän. »Minä kysyn sinulta elämäni ehdottominta asiaa ja sinä vastaat siihen noin. Sinä et tiedä mitään. Senhän aavistinkin. Mene matkaasi!»
Tyttö oli peräytynyt.
»Niinkö?» kirkui hän pöytää kiertäen. »Heittiö voi vaimonne olla, en minä! Sen tietää joka ainoa. Lapsi on kuollut! Hän ei ole enää imettäjänä. Hän on ottanut toisen toimen —»
Tyttö oli käynyt kalpeaksi. Hän oli suunniltansa.