»Vai tahdotte te kuulla uutisia? Tiedän niitä kylliksenne. Hän majailee kuudennessa kerroksessa kamaripalvelijain ja kuskien parissa. Hänellä on harvinaisen hauska elämä. Hän kauppaa ruumistansa —»
»Poistu, Annette Domerc! En halua sinua silmieni eteen!»
Katkeroitunut mies hyökkäsi häätämään tyttöä tuvasta.
»Hän ei palaa!» kiljui tyttö. »Ei koskaan!»
Hän uhmaili vielä tuokion Louarnia. Louarn hapuili kiveä heittääksensä tyttöä kuin koiraa. Sitten hypähti Annette kepeästi värihernepensaan ylitse, pujahti polulle ja katosi tien mutkaan.
Lapsikolmikko oli piiloutunut peloissaan ja parkuen tuvan nurkkaan.
»Vaiti, lapset!» kehoitti Louarn.
Hän palasi nopeasti tupaan ja tempasi Donatiennen valokuvan. Kuva oli kilpikonnankuorta mukailevissa puitteissa. Hän vetäytyi sitten ovelle ja läksi juosten laskeutumaan mäkeä. Naapuritalon pihamaalla hän huomasi kananpoikasten parissa hääräilevän sukulaisnaisensa.
»Jeanne Maria!» huusi hän aidan takaa naiselle. »Menkää Jumalan tähden lasteni luo. He ovat yksin. Huomenna myödään mökkini putipuhtaaksi ja minun on oltava yö poissa —»
Heidän katseensa kohdistuivat toisiinsa hetkiseksi. Nainen älysi äkkiä silmiensä sumentuvan. Hän ei kysellyt mitään, vaan vastasi myöntäen. Tuokiossa oli Louarn jo poissa. Parilla harppauksella painui hän metsään. Hänelle oli tuttu joka ainoa perkkiö, jopa vanhat tammien kannotkin. Hän voi siten oijustaa eksymättä metsän halki.