Vaikka taivas oli vielä kullanhohdokas, alkoi hämärtää. Louarnin ainoa toveri, tuuli, tohahteli metsän autiudessa pitkinä, meren kohinan kaltaisina puuskina. Sellainen enteilee aina sadetta. Mökkiläinen painoi hatun otsallensa ja kiiti sivuillensa katsahtamatta edelleen.
Viime hetkenä, tuntiessaan orpoutensa maailmassa, pälkähti hänen päähänsä rientää Donatiennen vanhempien luo, Moulin-Hayeen. Hän oli tavannut vanhuksia vain kerran häittensä jälkeen. Heidän ja Louarnin keskinäisestä kiintymyksestä ei ollut puhettakaan. Isä, vanha merikarhu, halveksi maamyyriä, äiti paheksui syvästi sitä, että Donatiennen moinen kaunotar oli mennyt miehelään Louarnin kaltaiselle mökkiläiselle. Syvässä surussansa oli Louarn kuitenkin löytävinään pelastavan oljenkorren pienimmässäkin seikassa. Hän ei odottanut vanhuksilta raha-apua eikä tuoreita tietoja. Hyljätyn puolison povessa kehoitteli vain valtava ääni:
»Mene heidän puheillensa! Varmaankin he vakuuttavat Annetten valeet vääriksi ja kääntävät kaiken parhain päin. Nähtyänsä lapsensa pienestä pitäen, ovat he oppineet tuntemaan hänet. Mene heidän luoksensa!»
Ja Louarn meni. Metsässä tuli pilkkoisen pimeä. Paksut pilvet peittivät avoimilla taivaan paikoilla vilkkunsa virittäneet tähdet. Silloin tällöin lehahti lentoon unestansa häiriytyneitä korppiparvia. Ne leijailivat hetken ja palasivat kookkaina, tummina pilvekkeinä lepopaikoillensa. Ensi pisaroiden pudotessa tyyntyi tuuli, pimeys yltyi yhäti. Gourlayn luona risteytyy ainakin kymmenkunta tietä. Louarn erehtyi niistä. Hän kompasteli tien raiteisiin ja puiden juuriin, satuttaen tuon tuostakin kätensä povitaskun suojassa olevaan pahvikehykseen. Donatiennen kuva, sellaisena kuin se oli puitteissansa, nuorena ja kainona, säteilevin silmin, bretagnelaispäähineessänsä, loihtiutui Louarnin eteen. Nähdessänsä Donatiennen näin mielikuvituksissansa varmistui Louarnissa ajatus: mahdotonta!
Vanhuksetkaan eivät voi uskoa niitä parjauksia, joita sinusta, Donatienne, puhutaan! — Hetkiseksi häipyi Louarnin mielestä väsymys, lyijynraskaat liejuiset saappaat ja kasvoihin pieksävä sade. Mutta sitten hän taas huomasi lipeävänsä ja voi vain vaivoin laahustaa edelleen. Maa oli likomärkää, vesi valui virtana hänen vaatteistaan. Raju kuuro pakoitti hänet hakemaan suojaa metsän laidassa ontosta puunrungosta. Vilusta väristen harhaili hän Plintelin ja Plédran välisillä nummilla tai keltaohdakkeiden reunustamilla kedoilla. Aamun sarastaessa oli hän Ville-Hervyn maakartanon läheisyydessä, vallan väärällä tiellä. Huomatessaan rakennusten piirteiden näkyvän taivasta vasten, tähyili hän kellotornia tunnustimeksensa. Sellainen näkyikin Plédranista. Pian hän eroitti niittyjen harmaasta tasosta hohtavan uomankin: Urnen pienoisen joen.
Kukot olivat jo aloittaneet aamuvirtensä, kun Louarn kolkutti Urnen lietteisellä rantamalla kyyhöttävään kartanoon, paasman päässä siitä, missä joki uurtaa uransa kahden kallion lomitse, avartuu ja laskee vuoksen ja luoteen laajentamana uomana mereen. Donatiennen isä oli purjehtinut parhaat neljäkymmentä ajastaikaansa avarilla ulapoilla ja kulutteli nyt päiviänsä pyydystämällä vedenanninta joen myllertävistä pyörteiköistä. Louarn kuuli jonkun kysäisevän:
»Mitä haluatte näin varhain?»
Ovi avautui. Avaaja katosi sen taakse.
»Olen Louarn», vastasi tulija.
Hän ei saanut vastausta. Matalan, mustanansa savua täynnä olevan tuvan perillä päätteli Donatiennen äiti parhaillaan pukeumistansa. Hänen miehensä, bretagnelaiseen tapaan jörö, oli asettunut tulen ääreen pujoittelemaan syöttejä siimaansa. Louarn arkeutui äkkiä. Hän saisikin kenties kuulla vallan toista, kuin sydämestänsä olisi suonut. Hän tarttui tuoliin ja istuutui vanhan merikarhun luo savukourun alle. Vanhus kohotti säännöllisin välihetkin parroittuneita kasvojansa, otti viereltänsä vadista madon ja pujoitti sen koukkuun. Siima oli käärönä hänen polvillaan.