»Olen kulkenut kaiken yötä», lausui Louarn. »Antakaa minulle pala leipää.»
Vaimo pujoitti kaulaliinansa päät esiliinansa kaulustan alle, toi leipäkannikan ja vilkaisi epäluuloisesti tulen ääressä kumarana istuvaan Ros Grignonin mökkiläiseen. Vaimo oli pieni ja hintelä, rypykäs, mutta kasvonpiirteiltänsä säännöllinen.
»Tulitte kai rahan hakuun?» kysäisi hän.
Louarn vastasi hänelle lempeästi ja otti leivän. Hän ei katsahtanutkaan kysyjään.
»En. Olen vain levoton Donatiennen vuoksi. Hän ei kirjoita.»
Louarn toivoi jommankumman vanhuksista vastaavan: Meille hän on kirjoittanut. Hän odotti kotvan ennenkuin lisäsi:
»Oliko hänellä luonanne ollessaan tapoinansa olla mukana pyhimyskulkueissa ja huvitteliko hän halusta?»
»Kyllä», vastasi mummo. »Mutta hänen oli luovuttava niistä, tyttöparan, miehelään mentyänsä.»
»Oliko hän teille kuuliainen?»
»Tapoinani ei ollut vastustella hänen mielihalujaan. Hänen isänsä taas ei ollut koskaan kotona.»