Louarn luuli rikkaan herran aikovan moittia häntä siitä, että hän oli paneutunut huonosti puettuine pienokaisinensa levolle yksityiseen puistokujaan, maisemaa rumentamaan. Itsekkäällä bretagnelaisella juroudellaan harasi hän siitä syystä vastaan, mutta huomasi heti erehtyneensä. Rikas herra lienee itse ollut bretagnelaista perua ja tuntenut tällaisen ynseyden. Hän muikisti huuliansa säälistä ja katsahti miltei hellien Louarnin matkasälyjä. Sitten hän lausui nopeasti äskeiseen karheaan sävyynsä:
»Samantekevää, sanotteko nimenne tai ette. Pitäkää se omana asiananne.
Voin auttaa teitä nimestänne välittämättä. Sanokaa, haluatteko työtä?»
Miesten katseet kääntyivät kärryistä piipoittavaan lapionvarteen.
»Aloitin matkani vallan äsken», vastasi Louarn, »enkä ole vielä pysähtynyt missään. Mutta jos teillä on työtä —»
»Kyllä. Menkää pitkin kujaa ja sanokaa voudille, että minä laitoin teidät hänen luoksensa.»
Hän astahti vaunujen kohdalle, mutta käännähti taas.
»Sanokaa samalla vuokraajan vaimolle, että hän ottaa lapsukaisenne huoltaaksensa ja avaa teille asunnoksenne vajan.»
Hän katseli kotvan Louarnin surullisiin, harmaisiin silmiin, kohautti hartioitaan ja lisäsi:
»Voitte ilmoittaa, että tunnen teidät.»
Se olikin totta. Hän oli nähnyt ja tuntenut surun, joka ei odota enää mitään ihmisiltä.