Hetken kuluttua oli Louarn taas yksin pienokaistensa parissa. Hän levitti laihalle kämmenellensä vanhasta tupakkakukkarosta rahasäästönsä: neljä frangia neljäkymmentä sentimiä.
»Niitä ei liikoja ole», mumisi hän. »On parasta tarttua työhön heti, koska täällä kerran voi leipää lohjeta».
Työntekoon häntä ei haluttanut, hätä hänet siihen käski. Huoahtaen hän muisti, miten kernaasti hän oli viime talvena noussut aamuin askartelemaan nummelle; hän oli haaveillut voivansa luoda siten kotinsa valoisaksi, rikkaammaksi ja hauskemmaksi — hänelle, joka ei koskaan kotiutunut.
Tuokiossa tempasi hänet vastustamaton tarve puhua päätöksestään jollekin, joka puoltaisi sitä. Kun Naemi oli ainoa, joka voi häntä käsittää, kumartui hän haastelemaan hänelle. Naemi kaivoi kuoppaa piennarsammaleeseen.
»Pikku Naemi», lausui Louarn, »arvaatko mitä minä aion?»
Luottamus, lempeys ja mielistelty itsetietoisuus säteili lapsen katseesta. Hän oli ilmetty hymyilevä Donatienne.
»Tuumin jäädä tänne moneksi päiväksi, jotta sinä saisit leikkiä ja levätä. Haluttaako?»
Pitkät silmäripset varjostivat ruskeita silmiä.
»Mielelläni», vastasi lapsi.
»Sinä saat asua talossa, mutta minä teen työtä. Parasta kai on tarttua taas työhön, vai mitä?»