»Kas, miten hän jo osaa järkeillä!» mietti Louarn. »Häneen nähden on oltava hieman varovainen. Lapsihan kärsii kuin konsanansa aikaihminen.»
»Tulkaa, tulkaa, lapset!» lausui hän ääneensä. »Nouskaa ja taivaltakaamme tuonne. Elettävähän meidänkin on!»
He kulkivat pitkin pyökkikuistikkoa, jossa muinoin monet aseestetut miehet olivat astelleet. Oksien laajat varjot lankesivat köyhän seurueen ylle, ja kärryjen kitinä yhtyi sirkkojen soittoon. Oli tyyni, lämpöinen päivä. Sellaisia suo meri silloin tällöin Bretagnelle tattarin ja omenien heilimöimisajaksi.
Ennen elokuun myöhäistä päivänlaskua oli Louarn jo työssä. Työ oli perin yksinkertaista. Hän pisti jalkaansa puukengät, jotka ryöstömies oli sallinut hänen ottaa mukaansa. Sitten hän ryhtyi viidenkymmenen miehen keralla — samanlaisia karkean työn tekijöitä ja kulkureita jokainen — puhdistamaan pitkän poudan kuivuttamaa lampea. Työ oli aloitettu keskilammesta. Miesparvi puuhaili vielä ahtaalla alalla, usean hehtaarin syvänteessä, jossa lieju oli paikoin pehmeää ja vetistä, paikoin kovaa ja kohvaista, puunjuurien, näkinkengänkuorien ja limaisen paateen kattamaa. Kosteaan keskustaan kokoontuneet madot olivat uurtaneet uransa pohjan pintaan ja jakaneet sen viirukkoihin. Kullakin raatajalla oli työntökärrynsä, kukin työskenteli samassa liejukossa ja loi mudan eteensä parin jalan korkuiseksi kasaksi. Sitten täyttivät he kärrynsä, työnsivät ne lammin laiteelle ja kaatoivat kuormansa sinne. Joukossa oli miestä joka maakunnasta, pukuja monenmoisia, kaikkia ikäkausia ja naamoja jos jotakin lajia: sudenkuonoja, kettumaisia kasvoja, koiramaisia piirteitä, sikamaisia juonteita, jopa tiikerimäisiäkin tunnusmerkkejä. He työskentelivät tai lepäilivät mielensä mukaan, välittämättä vähääkään kookkaasta, lihavasta, teurastajamaisesta, puseroniekasta työnjohtajasta. Vaikka he olivat osuneet tänne kaikilta maan kolkilta ja vasta eilen aloittaneet ahertamisensa, tunsivat he jo toisensa. He huutelivat toisillensa, kiroilivat paksuja murrettavia näkinkenkäkerrostumia, noituivat sikamaista säätä, työnantajaa, aurinkoa. Tapettuansa mutaan madelleen ankeriaan, heittivät he sen hirnuen lapionkärjellä läheiselle niitylle. Moni heitti työnsä syytä sanomatta ja läksi tiehensä. Puutteenalaisimmat ponnistivat työssään, saaden toisten jättämän ansion.
Viimemainittuihin kuului Jean Louarnkin. Hän oli saapunut työmaalle hänelle niin ominaisin hitain askelin, lapio olallaan, tarkastellut välinpitämättömästi liejulampea sekä siinä työskenteleviä tovereitaan. Sitten hän oli vaihtanut pari sanaa työnjohtajan kanssa, saanut kärrynsä ja laskeutunut liejukkoon. Hän alkoi kovertaa konemaisen säännöllisin, varmoin ottein. Kasa kasvoi hänen edessään. Mitäpä siitä, vaikka teki tällaista työtään kauran leikkuun tai pellon kuokkimisen sijasta, kun työ oli kuitenkin kadottanut kaiken viehätyksensä, siksi että sitä oli tehtävä kaukana kodista ja leivän lunastimeksi! Onneksi ei kukaan ollut kysynyt hänen nimeään. Kukaan ei puhutellutkaan häntä. Hän voi päästää ajatuksensa ailehtimaan tässä melussa yhtä hyvin kuin maantielläkin. Muuan asia oli hänestä mieluisa: vuokraajan asunnossa oli muuan mummo ottanut lapset huostaansa ja antanut ne erään tyttösen vaalittaviksi virkkaen: »Anna, sinun on hoidettava näitä pikku raukkoja kuin omiamme. Keitä heille velliä ja laita tyttösille vuode. Pienintä saat hoidella kehdossa. Pane kehto yöksi vuoteesi viereen. Sääli lapsukaisia, joilla ei ole äitiä!» — Louarn oli näet kertonut lasten olevan orpoja, kun ei voinut tunnustaa totuutta. Hän oli näkevinään yhäkin saman talonpoikaistytön. Tyttö oli ottanut Joelin äidillisesti syliinsä, ajattelematta vaivaa, jonka tämä hänelle aiheuttaisi. Lapsilla lienee ollut hyvä olla. Louarn ei katunut tarttuneensa tarjottuun ansiotyöhön jo näin matkansa alussa.
Hän loi lakkaamatta. Katsettansa silloin tällöin kohottaessaan tunsi hän kummastuksekseen olevansa yhäkin tutuilla tanhuvilla. Lampea ympäröivän kuihtuneen keltakaislikon taustalta kohousi maa, kaikkialla katse keksi niittyjen vuoroittelevan nummien, metsäsaarekkeiden ja suurien, tuulille alttiiden pyökkipuistikkojen reunustamien lammaslaidunten kanssa. Erään sellaisen tuolla puolen olivat herraskartanon rakennukset ja vuokraajan suojat kuin saman katon alaisina, yhtä ijäkkäinä ja samasta graniitista louhittuina. Ympäristö muistutti Louarnin mielestä kuivunutta merenpoukamaa, eikä hän ollut siinä outo olio. Kotiseudun kaltainen ei luonto tosin kaikessansa ollut, mutta sama sydäntä sitova voima siinä sittenkin oli. Sama vuoksen ja luoteen mukana heräävä ja tyyntyvä tuulikin tohisi. Niin, häntä ympäröi vielä kodin ilma. Louarn luuli, että se kenties kannustaisi häntä kestämään elämän kamppailua.
Ensimäisen päivän pääte tuli. Pimeä yllätti yhtäkkiä, ja lammikosta sekä lähiniityltä kiiriskeli sumua. Sammuvassa illassa näytti seutu niin synkältä, autiolta ja villiltä, että se järkytti Louarnia. Lapioonsa nojaten hän katseli, miten rusko haaleni pyökkien yllä ja haipui runkojen taa. Kaukana lännessä, päivän laskumailla oli jossakin pimeässä kummulla kyyhöttävä mökki, toisen perheen asuinmaja. Toisen! Louarn parka! Se oli sinua lähempänä kuin luulitkaan! Lapsikin olisi päätynyt päivässä sinne. Tattarin tuoksu tulvi sieltä tänne saakka. Toiset senkin nyt saalistaisivat! He ovat nyt sinun sijallasi. He laskeutuvat levolle sinun vuoteellesi. Kas, etkö näekin tuolla Ploeucin metsää, ja tuossahan on nummesikin? Näihin aikoihinhan avausi illoin mökkisi ovi rasittuneelle raatajalle ja sinä näit tuvan, tulen, puolison, kehdot, kaiken, joka antoi elämälle jotakin arvoa. Louarn parka! Paenneiden päivien suudelmat muuttuvat muistoissa vertavuotaviksi haavoiksi, pistävässä pimeässä herähtää huoli huomisesta ja sarasteessa katoaa anteeksiantamisen kyky.
»En voi jäädä tänne kauemmaksi», tuumi Louarn. »Tämä muistuttaa minulle liiaksi kotia.»
»Sinä sureskelet jotakin, bretagnelainen », virkkoi joku.
Hitaasti käänsi Louarn päätänsä. Rantaruohikosta huomasi hän lituskanenäisen työmiehen, »boulognelaisen». Mies pukeusi parhaillansa työn ajaksi heittämäänsä siniseen pumpulipuseroon.