»Mistä sen päätät?» kysyi bretagnelainen.
»Jääthän sinä muiden mentyä tänne, vaivainen!»
Bretagnelainen kohautti kookkaita hartioitansa. Mies poistui pian, pitäen käsiään housujensa taskuissa, niin että yläosa housuista muistutti hametta. Jean huomasi, että eri tahoille häipyvät haamut olivat hänen tovereitansa. Viimeisenä vääntäysi hän lammikosta ja pyyhki kätensä sekä kenkänsä ruohotukkoon. Hän läksi lapsiansa tapaamaan, nukahtaaksensa sitten ladon oljilla.
Viikko vierähti samaan tapaan. Kahdeksantena työpäivänä oli ilma paahtava ja hiostava. Lehdet alkoivat nuutua ja ihmiset ärtyivät. Muutamia päiviä sitten oli »boulognelainen» jälleen yritellyt kiusoitella yksin aterioitsevaa, aina totista Jean Louarnia. Louarn oli hänestä entistään synkempi ja vaiteliaampi. Kun hän ei saanut Louarnia suuttumaan — hän ei näet tiennyt Louarnista varmuudella mitään — kävi hän kiusanteossansa kekseliäämmäksi.
»Kaverit», huusi hän, »työ on pian puolessa. Ihanaa! Enpä totisesti aio itkeä lietteikköä sen enempää kuin vierustoverianikaan. Tämä bretagnelainen on kai murhannut miehen, kun on aina noin äreä. Jollei vain hänen vaimonsa — — —»
»Vaikene!» kehoitti Louarn hiljaa.
»Jollei vain hänen vaimonsa ole antanut hänelle matkapassia!»
»Hän on kuollut!» ärjäsi Louarn.
»Sinä et ärjyisi noin äkäisesti, jos se olisi totta», ilkkui toinen.
»Katsokaahan kaikki —»
Mutta »boulognelainen» ei ehtinytkään lausettansa lopettaa. Louarn oli lennättänyt lapion kädestänsä, kiskaissut nahkavyön uumeniltansa ja lyönyt kerran, pari kämmeniänsä vastakkain kamppailun merkiksi. Hänen vartalonsa näytti tuokiossa venähtäneen. Hän levitti sylensä ja seisoi päätänsä pitempänä vastustajaansa, joka oli asettunut nyrkit rinnalla ja katse kiukkua kiehuen puolustusasentoon. Syntyi äänekäs meteli, »hyvä» -huutoihin sekausi äkeitä ärjähdyksiä: