»Bretagnelainen! Tapa tuo boulognelainen! Muserra hänet!»
Sitten syntyi hiljaisuus. Liejuisella taistelutantereella odotti puolisensataa miestä jännittyneenä, verta vainuten. Heidän odotuksensa ei ollut pitkällinen. »Boulognelainen» ponnahti pää kumarassa bretagnelaisen kimppuun tölmätäksensä tätä vatsaan. Louarn livahti sivuaskeleella syrjään ja siten väisti väijytyksen. Samassa hän kumartui, iski kouransa vastustajansa vyötäreihin ja kohotti hänet maasta kuin rautakourin, ponnahutti hänet olkapäällänsä ilmaan, viiputti kerran kolmisen koholla — jolloin kuului kolme kimeää kirkaisua — sekä singautti »boulognelaisen» äkkiä päistikkaa mutaan. »Boulognelainen» jäi kellottamaan liejunaamaisena viiden metrin päähän lammen rannasta.
Louarn käännähti vikkelästi toisiin työmiehiin. Nämä olivat ryhmittyneet riitatoverien ympärille, kohottaneet lapionsa ja paljastaneet puukkonsa.
»Kenen vuoro?» kysyi Louarn.
»Minun», kuului useasta suusta.
Mutta kukaan ei uskaltanut astua esiin. Bretagnelainen huohotti. Savisia kouriansa pudistellen, joka jäsen jännitettynä hän vartoi uutta vastustajaa.
Huomatessansa, ettei kenkään uskaltanut uhmailla hänen voimakkaita käsiänsä, tarttui hän lapioonsa ja läksi väistyvän miesjoukon keskitse.
»Minne aijot?» kysyi työnjohtaja. Hän oli katsellut kamppailua kuin hauskaa näytelmää ja tarttui taas ohjaksiin. »Minne menet? Ojenna käpäläsi kaverillesi »boulognelaiselle» ja palatkaa sitten puuhiinne jokainen.»
Mutta Louarn astelikin lapioinensa äänettömänä puiden siimeikköön vuokraajan asunnolle.
»Minä jatkan matkaani!» päätteli hän itseksensä. »En kärsi heidän puhuvan hänestä. Hän on alati kintereilläni. Arvasivatkin onnettomuuteni! Minun on kaikottava kauemmaksi.»