Kun hän oli ilmoittanut aikeensa, saanut kaiken matkavalmiiksi sammalkasvuisen kiviholvin edustalle, nostanut Joelin ja Luciennen kärrypahasiin ja oli kohottamaisillaan hattuansa hyvästiksi, huomasi hän nuoren, kauniin lapsenhoitajan seisovan huoneessa itkien. Tyttö katseli hellästi pienokaisia. Hän oli ansainnut ne ystävälliset jäähyväiset, joita Naemi ja Lucienne hänelle viittoivat. Hän olisi ollut iloissansa, jos hänen hoitelemansa Joelkin olisi osannut jotakin hyvästiksi sanoa.
Louarn ei voinut vaimentaa kohoavaa kainoa kaipaustansa. Hän harkiskeli: »Tuo tyttö ei olisi heitä hyljännyt, jos olisi ollut heidän äitinsä.» Louarn tukahutti kuitenkin tämän syntisen toiveensa ja hyvästeli vanhaa, kynnyksen luona seisovaa talonpoikaisvaimoa sekä tarttui kärryjensä aisoihin. Pihalle kuuluivat kotvan aikaa miehen raskaat ja lapsen kepeät askeleet sekä kärryjen kitinä. Etäisyydessä ne vihdoin vaikenivat.
Illalla yöpyi Louarn toiseen, tylympään taloon. Häntä esteltiin, kun oli muka tullut niin myöhään, mutta ei poiskaan ajettu. Talonpojat eivät sulkeneet häneltä latojansa, kun pelkäsivät hänen kostoksi joko pistävän talon tuleen tai ryhtyvän muuhun tihutyöhön. Voipa syynä olla säälikin ja armelias mielenlaatu, joka Ranskan maaseuduilla pimeän tullen avaa monet ovet osattomille. Seuraavanakin iltana, vieläpä sen viikkoakin, sai hän suojaa. Hän kulki kohti itää kysymättä keneltäkään taipaleensa teitä tai matkansa maalia. Hän selitti vain: »Menen Vendéehen perunan nostoon». Yksinkertaisille, oppimattomille utelijoille tämä tiedonanto riittikin. Vendée, toisin tulkiten laaja, aurinkoinen ranskalainen maa, on ollut alati Bretagnen niemimaalaisille rikkauden ja runsauden kehtona.
Sää pysyi edelleenkin suotuisan kauniina. Louarn matkasi tavallisesti pari kolme päivää yhteen menoon ja pysähtyi sitten työhön johonkin taloon. Aamuisin kuului aina jostakin puimakoneen kolke. Louarnin tarvitsi vain astua esiin ja kysäistä: »Saanko työtä?» joutuaksensa koneen kimpussa hääräilevien miesten ja naisten, miltei hääjoukon suuruiseen laumaan otetuksi. Ja niin kiire kuin taloissa tavallisesti olikin valmistettaessa suunavausta kaikille noille työvoimille, otettiin lapset kuitenkin lempeästi vastaan. Aina oli joku, joka joutaessaan joko kernaasti tai vastahakoisesti keitti heille velliä ja pesi pienimmän niukat vaatevarat. Nähdessänsä kärryt asettuivat miehet miltei poikkeuksetta kielteiselle kannalle, mutta naiset taipuivat, ottivat heidät huostaansa ja varoivat, etteivät lapset eksyneet koneiden hihnoihin ja hampaisiin. Koskaan he eivät Louarnin lähtiessä olleet osoittamatta Joelia:
»Hän kuolee teiltä, mies parka. Saatte nähdä, kunhan huonot ilmat yllättävät. Rintalapsen kanssa ei ole kulkeminen maita ja mantereita.»
Louarn ei vastannut heille.
Joskin lapset liikkuivat hyvin hitaasti, olivat he edenneet tiellänsä melkoisen matkan. Louarn kartteli kyläpaikkoja mahdollisimman paljon, osaksi häpeillen, osaksi sen tähden, että niissä oli vaikea vastailla ihmisten kysymyksiin. Pelkäsipä hän poliisiakin, tuntiessansa kyllin tarkoin vakiintuneen asutuston epäluulon kaikkia kulkureita kohtaan. Nähdessänsä kylien luona huomautuksen: »Kaikenlainen kerjääminen on täällä kielletty», valitsi hän aina kiertotien. Vaikkei hän kerjännytkään, tiesi hän, etteivät ihmiset luottaneet hänen työnhaluunsa ja että hän oli kulkuri, epämääräinen köyhtyneiden kurjien, varkaiden ja lurjusten luokkaan luettu olento. Sen luokan jäsenillä on joko syystä tai syyttä huono maine. Häntä alettiin epäillä yhä enemmän, kuta oudommiksi seudut päivä päivältä kävivät.
Hänen asunsa herätti pian huomiota. Ihmiset oudostelivat hänen sinistä, mustalla sametilla päärmättyä takkiansa, suurta hattua, laajoja ja riekaleisia puolivillaisia housuja — ihmiset olivat näillä seuduilla jo ammoin luopuneet vanhanaikaisista puvuistansa. Maisematkin muuttuivat. Kylvämättömät kedot olivat saviperäisiä. Bretagnessa ne olivat olleet punansinervää tuhkaa tai kuin jauhettua suolaa. Kukat olivat väistyneet vihanneksien tieltä. Viljelemättömät, omistajattomat niityt, lehdiköt ja maakaistaleet olivat harvinaisia. Tuulen jättämää jälkeä tuntui tuskin ollenkaan ja kumarain jalavain sijalla suoristausi tammia tiheämmässä. Maakamaran kalliopohja ei pilkistänyt enää esille ja joet eivät pursuilleet puristuneina kapeisiin uomiinsa. Luodetuuli oli menettänyt mahtinsa, sillä vilja aaltoili korkeimmillakin kukkuloilla lakoilematta. Tattari oli hyvin harvinainen, keltaohdake oli poissa, kanerva häipyi ja mintun tuoksu täytti ilman. Suolaista, ihmisluontoa seikkailuihin liekuttelevaa merituulta ei tuntunut; tuuli tohahteli puuskittain, maalitonna ja sen humina oli hapuilevaa ja hajanaista.
Louarn käsitti vaistomaisesti heittävänsä näinä päivinä jäähyväisensä jollekin tutulle. Hän taivalteli hitaammin ja tarkasteli ympäristönsä luontoa mielenkiintoisena. Hän oli näkevinänsä vanhojen taivallustoveriensa tienohelta olevan katoamaisillaan.
Näinä hitaina vaellusaikoina saavutti hänet sade. Se tuli rajuna. Suojaa saadaksensa hän majoittui tienvarsiojaan metsäisellä seudulla ja työnsi kärryt molempine pienokaisinensa onton, vielä vihoittavia vesoja versovan kannon alle. Naemikin sukelsi sinne peittyen vesakkoon. Louarn itse istua kyyhötti syrjemmällä maahan tuijottaen. Hän odotteli kuuron ohimenoa. Mutta rajuilma vain yltyi, myllertäen myrskynä heidän ympärillään. Suojapaikasta ei tuokion kuluttua ollut enää turvaa. Oja täyttyi pian, kostuneet vesat läpäisivät veden ja likomärät vaatteet liimautuivat olkapäihin. Louarn huomasi Joelin kangistuvan kylmyydestä. Hän riisui takkinsa ja pani sen lasten peitoksi. Oi! Ilma kävi yhäkin kolakammaksi ja pienet kätöset kylmemmiksi. Koettaessaan kotvan kuluttua kärryjen laidalla riippuvaa Joelin kättä, käsitti isä, että pienokainen oli saanut kuumeen. Hän jätti takkinsa pienokaisten peitteeksi, veti kärryt ojasta tielle ja palasi valtamaantielle. Vastoin tapaansa päätti hän anoa apua lähimmästä kylästä. Sairaustapauksiin tottumattomana menetti hän malttinsa nopeammin kuin mikään äiti olisi tehnyt. Naemi kahlasi hänen sivullansa liejussa, hame korvilla. Sade valui niin valtavana, etteivät he eroittaneet seutua tienvierusaitoja ulommaksi. Louarn pohti vain yhtä ja samaa: »Saisinpa vain apua pienoiselle!»