Hänen hakemansa kylä oli heille outo nimeltäänkin. Vihdoinkin kolmen neljännestunnin kahlaamisen jälkeen he näkivät tienohessa kosteita kattoja lätisevässä sateessa.
»Pian saat lämmitellä, pikku Naemi», lausui Louarn, »ja minä koetan saada vuoteen pikkuveljelle. Hän on kuumeessa.»
Louarn miltei juoksi. Likomärät housut takertuivat hänen polviinsa. Muutamasta akkunasta tähysteli pari naista lokaista tietä ja taivasta. Taivaalla näyttivät aurinko ja pilvet kamppailevan. Huomatessansa Louarnin ja nähdessänsä hänen aikovan tulla taloon, vetivät naiset uutimet akkunan eteen. Pariin kertaan yrittivät kärryt taloon, mutta palasivat taas valtatielle. Toisen talon portailla koki naishenkilö häädellä luudalla asuntoonsa ajautuvaa vettä. Ensi silmäykseltä tajusi vaimo, että matkue vetoisi häneen. Vaaraa vainuten huusi hän:
»Menkää matkaanne! En voi antaa teille mitään.»
Louarnin hampaat löivät loukkua vilusta, kun hän koki selittää:
»Pienokaisen vuoksi vain — — —»
»Minulla on lapsi itsellänikin», kiljasi vaimo. »Suoriutukaa siitä muualle!»
Seuraavassa, valtatiestä loitompana olevassa talossa työskenteli uuras puuseppä. Hänen yläruumiinsa näytti väliin katoavan, väliin kohoavan valtavassa kaariakkunassa. Kun Louarn pysähtyi epäröiden, maksaisiko vaivaa ponnistella puusepän puheille, vilkaisi tämä syrjäsilmäyksellä seurueeseen. Puusepän kasvoille lehahti mielihyvän ilme: hän oli mielissänsä työskenneltyänsä vuodet läpeensä, ollessansa nyt suojassa sateelta ja tallustellessansa pehmoisessa lastukossa. Hän ei tahtonut millään tavoin loukata laihaa, synkkää ja kalpeaa kulkuria, kun tämä kysäisi:
»Voisiko kukaan suoda minulle suojaa täällä?»
»Kaikkinainen kerjääminen on kylässä kielletty, ystäväni», vastasi puuseppä.