Hänen kasvonsa olivat kuin eläkkeen saaneen sotilaan: punakat, pyöreät, pitkän piikkiparran kaartamat ja kuin posliiniin maalatut.
»Minä en kerjää», vastasi Louarn. »Mukanani on sairas lapsi.»
»Epäilemättä tarttuvassa taudissa?» huusi joku puolihämärästä puodista. »Varo, Aleksanteri! Mistäpä tietää, minkälaisen maleksijan kanssa joutuu tekemisiin!»
»Vaiti, vaimo!» kehoitti puuseppä.
Hän kääntyi Louarniin. Louarn kumartui kärryihin ja kohotti kostein käsin Joelin ja Luciennen sinistä takkipeittoa. Satoi edelleenkin. Suojaavan peiton pimenteestä pistivät esiin Luciennen hymyilevät, eloisat kasvot, mutta Joelin kasvot olivat vahankaltaiset. Lapsi lepäsi liikkumattomana.
»Katsokaa!» kehoitti Louarn.
Puuseppä pusersi merkitsevästi huuliansa. Hän oli jo ennenkin nähnyt sylilapsen kuoleman.
»Kylässä on kaksikin lääkäriä», selitti hän. »Yrittäkää niitä. Toinen on hieman vanha, mutta ei mikään ilkimys, vain — — —»
»En etsi lääkäriä», keskeytti Louarn. »He eivät huolisi lasta hoitoonsa. Haen paikkaa, jossa hän saisi vuoteen levätäksensä.»
»Sellaista en tiedä.»