»Sairaalaa.»
»Onhan se sellainenkin, mutta vain seutukuntalaisille varattu.
Käsitättehän? Jos sinne korjattaisiin kaikki kulkurit — — —»
Louarn laski takaisin takin lasten ylle. Nyrkkiä puiden ärjähti hän sateen piestessä kasvoihin:
»Sydämettömät ihmiset! Minne mielitte minut häätää? En voi sallia lapseni kuolevan keskelle maantietä!»
»Sydämetön voitte itse olla! Kuka käskee teidän kiertää kerjäämässä, vieläpä lapsillenne, muka sääliä saadaksenne? Menkää matkaanne! Teidän tapaisenne tiedetään ja tunnetaan.»
»Sanoppa, saapastelija», virkkoi äkkiä käheä ääni läheistöstä, »missä kirjasi ovat!»
Suuri, karhea, korkearyhtinen ja mahtisanainen mies mulkoili bretagnelaista. Bretagnelainen käänsi varovasti kärrynsä matkaansa jatkaaksensa.
»Niin, missä ovat kirjasi? Sinä et vastaa. Niitä ei ehken olekaan? Seuraa neuvoani ja tallustele tiehesi! Teet parhaiten puittaessasi pakoon. Heti!»
Neljännesmies naurahti itsetietoisen ylenkatseellisesti. Hän tunsi olevansa virkamies, joka seuraa sääntöjänsä pilkusta pilkkuun, tietää omistavansa mahtia ja on unohtanut sekä Kristuksen että Kristuksen opin. Hän ei jättänyt koskaan kysymättä: »Missä ovat kirjasi?» Kysymystä seurasi aina sama tulos: köyhtynyt kulkuri riensi tiehensä ja päästi siten kunnan riekaleistansa sekä läsnäolostansa. Tämäkin taivaltaja teki toisten tavoin. Ensin hän yritteli yrmistellä, mutta kun huomasi sen turhaksi, pelästyi, tempasi aisat loasta ja laittausi taipaleelle. Neljännesmies nauroi, kädet taskuihin työnnettyinä. Jean Louarn suoristautui kuitenkin taas äkkiä. Oman lapsen kuoleman näkemisen kauhu oli ajanut veren hänen kasvoistansa. Hänen säihkyvät silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa. Hän harppasi katuojasta ja kumartui käsiänsä väännellen puodin akkunaan. Nojaten vatsallansa akkunan kamanaan kumartui hän koko varrellansa kohti puuseppää. Seppä herkesi höyläämästä.
»On totta, etten tunne sinua, mutta sinä säälinet minua kuitenkin?»