Tuska sai hänet unohtamaan kaikki muodollisuudet ja hän sinutteli puuseppää.
»Jos itselläsi lie lapsi, sääli minunkin lastani ja seuraa minua!»
»Mitä minusta mielit?» uteli puuseppä.
»Sanon sen sitten sinulle», jatkoi Louarn. »Tule mukaani. Tule heti! Olen ihminen, kuten sinäkin. Minullakin oli kerran kotini ja kontuni, nyt ei mitään enää!»
Puuseppä ei ollut koskaan kuullut sellaista syvää äänensävyä, todellista tuskaa ja ihmisrakkauteen vetoamista. Ahtaasta tunnealastansa huolimatta hän vavahti. Hänen sisäinen liikutuksensa ilmeni käden liikkeissä, kun hän tarrasi lastukasaan, kuin veljen kättä pusertamaan. Tietoinen tahto oli kuitenkin päätöksen tekoon taipumattomampi ja kaihti kadulla kuuntelevia todistajia.
Kun Louarn ei saanut vastausta ja näki edessänsä vain vanhan, liikkumattoman, valkoisissa höylänlastuissa seisovan kumarapään työmiehen, vetäytyi hän nopeasti akkunasta ja lähti jatkamaan matkaansa.
Pienet kärryt alkoivat taas vieriä ja kitistä. Louarn oli kuitenkin kahlannut vain noin tuhat askelta, kun kuuli jonkun takanansa koettavan saavuttaa häntä. Louarn ei ollut sitä huomaavinansakaan. Hän otaksui tulijan neljännesmieheksi, joka mieli kyyditä kulkuria kylästä. Samassa laskeusi käsi Louarnin sateen turruttamalle olalle ja rinnalla pysytteleivä mies lausui:
»No, mikä on asiasi?»
»Mikäkö! Ei, ei mikään — », vastasi Louarn.
Hän kiirehti edellensä, edes katsahtamattakaan mieheen, jonka apua hän oli hetki sitten anonut kuin hullu.