»Miten on laitasi, mies parka?» uteli mies taas. »Läksin työstäni sinua auttamaan. Mitä haluat?»
He olivat jättäneet kylän taaksensa ja tallustelivat likomärkää tietä, puuseppä kumarapäisenä, kuin haikean tunnustuksen kuuntelemiseen kumartuneena, Louarn tavalliseen tapaansa kurotetuin kauloin. Molempia valeli milloin puuskitteleva, milloin vaimeneva sadekuuro. Bretagnelainen alkoi silloin puhua, hiljaa kuin kuiskaillen sanoja purjehteleviin pilviin. Väliin, äänen uhatessa pettää ja Donatiennen nimen lausumista arkaillessansa keskeytti hän kertomisensa ja harppasi ääneti kymmenisen askelta.
»Osanani on ollut onnettomuuksia, joista en voi jutella», alkoi Louarn. »Usko minua, syy ei ollut omani. Minä raadoin, en tehnyt kenellekään pahaa ja minulla oli oma mukava mökkini. Nyt taivallan tässä kotini jätteet mukanani. Pikku Joelkin kuolee — kohauta takkia ja koettele poskea. Hän kuolee, jollet opasta minua armeliaan henkilön luo, joka ottaisi hänet hoitoonsa. Tiedätkö ketään sellaista?»
Puuseppä pysähtyi tuokioksi tuumiskelemaan ja ympärillensä pälyilemään.
Sitten sanoi hän:
»Käännytään tästä! Mieleeni juolahti jotakin.»
He kääntyivät vasemmalle kädelle, ylävämmälle puuttomalle mäelle. Mäki oli männikköinensä kuin kaistale kaukaista Bretagnea. Parin pilven pielitse pilkisti päivänsäde ja valaisi ohimennen vetistä maata.
Louarn tarttui Naemin käteen.
»En voi ottaa mukaani muita kuin tämän vanhimman ja kävelyänsä aloittelevan Luciennen. Mutta työtä saatuani ja ansaittuani rahoja haen Joelin ja korvaan hoitokulut. Sen lupaan sinulle.»
»Minne matkaat?» tiedusti toveri.
»Hakemaan työtä.»