»Mistä saat sitä?»
» Vendéestä.»
»Niin väittävät kaikki kulkijat. Kukaan heistä ei enää naamaansa näytä», vastasi puuseppä.
Mies alkoi luottaa Louarniin tämän kertomusta kuunnellessansa. Hän pilkisteli piikkipartoinensa tuon tuostakin veräjillä; hän haki jotakin. Sade oli lakannut, ilma lauhtunut. Maa höyrysi. Työläiset riensivät sateen keskeyttämää raadantaansa lopettelemaan. Puuseppä tunsi ensi katseella kastanjoita keräilevät, heinäniityillä haravoivat ja tienohessa paimentelevat miehet, mutta ei pysähtynyt. Vihdoin, sateen yhäkin seestyttyä, näki hän muutamalla pellolla pari naista. Naiset eivät huomanneet häntä. Hän huusi heitä nimiltä. Hän näytti heille ros-grignonilaisissa pikkukärryissä lepäävää kuumeista lasta ja selitti heille asian.
»Minä vastaan miehestä», lisäsi hän lopuksi. »Tehkää niinkuin hän haluaa.»
Vanhempi naisista kysäisi:
»Paljonko hän maksaisi?»
He tingiskelivät hoitokustannuksista. Heidän keskustellessansa kumartui nuorempi naisista kärryihin, kohotti lapsen syliinsä, painoi sen povellensa ja sanoi:
»Minä otan hänet.»
Niin oli asia sovittu.