Hetkistä myöhemmin läksi Louarn talosta. Joel oli jäänyt sinne.
Kulettuansa parikymmentä askelta kehoitti Louarn Naemia:
»Käy suutelemassa häntä kerran vielä!»
Tyttönen riensi taloon ja palasi pian.
»Palaa vielä takaisin», käski isä.
Kolmannen kerran hän kehoitti Naemia sanoen:
»Hyväile häntä niinkuin et saisi nähdä häntä viikkokauteen.»
Louarn ei ollut ilmaissut Naemille suunnitelmaansa. Hän näki Naemin palaavan iloisena, astui sitten puusepän luo, paljasti päänsä ja kiitti muutamin sanoin. Lopuksi hän kysäisi:
»Minnepäin minun on nyt mentävä?»
Puuseppä oli alakuloisempi kuin Jean Louarn. Hän ei saanut liikutukseltansa sanaakaan suustansa, vaan viittasi sormellansa itään. Louarn läksi kahden lapsensa kerällä laskeumaan mäkeä.
Hän riensi nopeammin ja yhä nopeammin, taaksensa katsahtamatta koko päivän. Hän keskusteli ääneensä ympäristönsä kanssa. Puille hän puheli: »Näittekö, mihin puolisoni minut pakoitti?» Hän purki vihdoinkin suuttumuksensa sanoiksi. Kiukku ei ollut koskaan kiehunut hänessä niinkuin nyt. Hän syytti kaikesta Donatienneä ja pani vaimonsa niskoille kokemansa, vieläpä kokematta olevatkin kärsimyksensä. Hän sanoi: »Kurja vaimo! Minun on ollut pakko luopua lapsestasi! Pienokaisesi itkee, miehesi harhailee koditonna, eikä Naemi paralla ole jalkineitakaan!» Kylliksensä itkettyään hän lopetti: »Mutta vaimohan ei voi aavistaakaan, mitä kaikkea minulle on sattunut. Hän olisi kai kotiutunut, jos olisi oivaltanut aiheuttamansa kurjuuden.»