Tietämättänsä taivalteli hän yhäkin pakoon Bretagnen äärimäiseltä rajalta.
Seuraavina päivinä hän ei nähnyt enää viljelemättömiä seutuja ja sai juoda viiniä varakkaissa maataloissa, niissä, joissa hänet otettiin vastaan. Kukaan ei kysynyt hänen kotipitäjäänsä, mutta jokainen pysytteli hänestä loitompana. Hän sai kuulla sanottavan:
»Köyhästä, pitkin maita maleksivasta ja varastelevasta kerjurista ei ole mihinkään. Te bretagnelaiset olette kiintyneet nummiinne ja omenapuihinne niin, että vain epatoimmat teistä tarttuvat kerjurisauvaan.»
Hän sai harvoin enää yösijaa ja makuupaikkaa. Hän sai nukkua sikolätissäkin. Pari kertaa piti hänen maksaa yösijasta, ei ainoastaan majatalossa, jonne kylmä hänet pakoitti, vaan maataloissakin, jotka soivat heinälatonsa hänelle. Ihmiset muuttuivat sydämettömiksi. Koleat ilmat koittivat ja yöt olivat kylmiä. Louarn oli luullut kaiken muuttuvan matkaa myöten, mutta niin ei käynytkään.
Vaeltava kulkuri muisteli joskus menneitä aikoja. Hän ei tietänyt tarkoin, missä oli, vaan koetteli arvioida matkan määrää astelemansa ajan mukaan: seitsemän, kahdeksan, yhdeksän viikon. Arvio ei onnistunut. Turhaan hän yritteli hankkia taloista työtä. Laihtuneella kulkurilla ei uskottu olevan voimia siihen. Kun hän kysäisi: »Onko perunan nostoa?» vastattiin hänelle: »On kyllä, mutta me nostamme perunamme itse.» Joskus ei hänelle edes vastattukaan. Silloin mietiskeli mies: »Minä en kai ole vielä Vendéessä. Maaperä ei ole täällä kotoista pohjaa parempaa.»
Usein myllersivät hänessä riettaat mietteet. Toisin ajoin hän tuumiskeli kiinnittää kiven kaulaansa ja loiskahtaa johonkin lampeen, toisin ajoin taas — ja muita mietteitä useammin — herpasi hänet ennen niin vieras siveellinen heikkous. Hän katui, että oli menetellyt oikein ja rehellisesti. »Mitä olen voittanut», mietiskeli hän, »lempiessäni vain vaimoani? Miksi en menetellyt kuten hänkin, pilaa ja pilkkaa tehden? Nyt maleksin vain maita ja mantereita, kurjempana kuin ne kerjäläiset, joille muinoin almuja annoin. Saan huolehtia yksin yhteisistä lapsistamme. Voin olla kiitollinen, jos saan oikaista itseni yöksi jonkin ladon oljille! Olisinpa tämän kaiken vain aavistanut! Olisinpa vain aavistanut!» Hänen mieleensä muistuivat Annette Domercin kaksimieliset viittaukset, hänen korvissansa kajahteli tytön nauru ja hän oli näkevinään tytön pälyilevät silmäykset. Ne olivat iskeytyneet hänen sydämeensä salaisina myrkkypistoina.
Hätäisesti hääti hän aina tuollaiset ajatukset luotansa ja kärsi niiden takia omantunnon tuskia. Hän oli avun ja tuen tarpeessa. Heikkoina hetkinänsä hän suuteli Naemia ja Lucienneä kymmenin kerroin ja hellitteli heitä ylen kaunein sanoin, houkutellaksensa lapset nauramaan. Sillä pienoisten nauru oli isälle syntien anteeksianto. Pienokaiset alkoivat oudostella näitä käsittämättömiä hellyyden puuskia, jotka muina hetkinä yhä harvenivat.
Jean Louarn matkasi mäeltä mäelle, kulki kuoppaisia teitä, samosi läpi metsien ja kylien kaakkoa kohti. Hän oli saapunut näin Mayenneen ja hänen oikealla kädellänsä oli Ernée, vasemmalla Grand-Jouan. Hän kummasteli tällöin suolaisten merituulien tuntua. Hän oli näet lähennellyt sitä laajaa laaksouomaa, joka ulottuu Ranskan sydämeen. Tietämättänsä oli hän lähempänä merta nyt kuin keskivaiheilla matkaansa.
Eräänä lokakuun ehtoona oli hän astellut väsyksiin saakka. Sade, joka saapui lauhan tuulen tuomina pitkinä kuuroina, sotki tiet yhä likaisemmiksi ja lätäkköisemmiksi. Hänen ajatuksensa askaroivat juuri alkaneessa kylvöajassa. Huomaamattansa koukisti hän kätensä kylvämään olematonta viljaa, kätensä, jolta oli ainaiseksi siementen käsitteleminen kielletty. Hän hellitti hetkiseksi kärryjensä aisat, mutta tarrautui niihin taaskin. Ilma enteili myrskyä. Louarn oli nälissänsä, Naemi nälissänsä ja nälkä ahdisti Lucienneäkin. Noustessaan äärettömiin etäisyyksiin huippuansa häivyttävää mäkeä, huomasivat he sen korkealla käännekohdalla pienoiselta pajukorilta kuumottavan, vaappuvan öljyvaatekattoisen työvaunun. Päivä lähenteli laskuansa. Päivä oli muutoin noita omituisia aikoja, jolloin auringon kulusta ei tarkoin tiedä, milloin ja mihin se ratansa päättää. Pienehköt pilvettömät keitaat peittyivät tuokiossa taivaalla ajelehtivaan sumuun, vaaleten hieman työvaunun yllä. Vaunut häipyivät häipymistänsä. Suojaavaa kattoa tai ihmisolentoa ei ollut; kaikkialla vain tummaa, äsken muokattua peltomaata. Peltojen välissä oli viinimaita, joiden lukuisuus oli Louarnin matkalla viime viikkoina lisääntynyt.
Viiniviljelysten tuolla puolen, muutama metrisatanen huipusta, versoi pari nuorta tammea. Lehdet, sammal, sienet, sanajalat ja pehmeä maa näyttivät siellä imevän sadetta. Louarn päätteli: »Minä menen sinne. Puut suovat tosin vain hataran suojan, mutta onhan siellä puuta kiehauttaakseni keiton. Lapset kaipaavat jotakin, lämmittävää.»