Hän tarvitsi sinne saapuaksensa hyvänkin neljännestunnin. Päästyänsä metsikköön kapeata polkua pitkin, asetti hän kärrynsä miilumiesten polttamalle aukeamalle. Viivyttelemättä hän veti kärryistä esille vanhan padan, vesipullon ja viisi suurta, lahjaksi saatua naurista. Naemi kyykistyi kuivimman puunrungon suojaan, nosti sisarensa sivulleen ja alkoi kuoria nauriita. Isä läksi etsimään kuivia risuja.
Kahden jäätyänsä alkoivat tyttöset nauraa. Heidän naurunsa kajahti huoletonna kuin lintujen liverrys sateessa ja hämyssä läheiselle tielle. Isäkin kuuli sen. Hän oli edennyt heistä vain hiukan ja kuljeskeli puolikaaressa lähistössä. Lasten naurua kuullessaan oli Louarnin viimeinenkin mielenlujuus lopussa. Lapset eivät käsittäneet, että oltiin Bretagnen rajoista ulohtaalla, samoamassa yhä kauemmaksi kohti kylmää, lemmetöntä maailmaa, ja että talvi oli tulossa ja heidän elämänsä epätietoisuus sekä satunnaisten olinpaikkojen epävarmuus enenemässä päivä päivältä. He eivät tienneet mitään kuristavasta kuoleman ja pelon kauhusta, joka hiipii yön yltyessä metsistä, saaden onnellisimmankin olennon itkemään.
Louarn palasi vihdoinkin lastensa luo tuoden kahmalollisen tuoreita varpuja ja puristetussa kädessään kourallisen sammalia.
Pata oli laitojaan myöten täynnä vettä ja neljään osaan lohkaistuja nauriita. Louarn keräsi kiviä liedeksi, sulloi saaliinsa sinne ja sytytti tulen tulitikulla, jonka hän oli ottanut säilöstä vanhasta sarvisesta nuuskarasiastaan. Puut eivät ottaneet tulta. Liedestä tuprusi vain savupilvi, häipyen samassa kosteaan, kiusoittavaan sumuun.
»Meidän on saatava kuivia lehtiä», selitti Louarn. »Ota sinä, Naemi, tikut, minä etsin lehtiä. Tulee kolea yö, lapsi parat.»
Hän puheli hatuttomin päin, tukka sateen lioittamana ja tähyillen itäilmoihin, jossa pitkä, kellertävä käärmeikäs juova kiemurteli taivasta. Se oli viimeinen valo maan ja raskaiden, hiljaa kulkuaan keinuvien pilvien välillä. Siellä kaukana, Louarn, siellä oli sinulla muinoin yön yltäessä kirkas, toisen tekemä tuli, siellä tervehtivät sinua avoimet armaat kädet!
»Ei!» mumisi hän, »en halua enää milloinkaan katsoa sinne päin, en koskaan enää! — Tulee kylmä, pikku raukat», jatkoi hän ääneen.
Hän läksi etsimään kuivia lehtiä. Naemi koki vuorostaan sytytellä tulta ja nauroi, kun se ei onnistunut. Kosteat kuurot sammuttivat tulen tuokiossa. Naemin lapsekas nauru kiiri lähimetsään.
Äkkiä hän lakkasi nauramasta. Isä, joka oli kolmisenkymmenen metrin päässä, kuuli hänen puhuvan. Hän ei nähnyt häntä, sillä pilvet olivat saenneet ja oli pimennyt. Naemi puheli — mutta kenen kanssa? Ei ainakaan sisarensa. Lapset eivät lavertele keskenään samassa äänilajissa kuin keskustellessaan aikaisten kanssa. Hän puhelee autiossa metsässä, vastaa hiljaa kysymyksiin. Tuuli ei ollut Louarniin päin, eikä isä eroittanut sanoja. Kun hän uteliaisuudesta kyyristyneenä läheni lapsiaan, sykytti hänen sydämensä suuttumuksesta. Jos vieras vain on kulkuri, tappelee hän tuntemattoman kanssa! Miksi? Siksi että — että hän on kieltänyt Naemia puhuttelemasta sellaisia ja siksi, että viha ja suru myllersivät tänään rinnatusten isän povessa. — Louarn kääntyi, puristi lehtiä kourissaan ja astui äänetönnä esiin. Kolme olentoa oli kumartuneena nuotion luona, kaksi pientä ja kolmas kookas. Hän kuuli äänen kehoittavan:
»Ojenna tikut tänne, pienoiseni. Minä sytytän tulen.»