»Naemi, älä anna!» huudahti Louarn. »Minä kiellän.» Hän seisoi kookkaana ihan heidän lähellänsä. Fosforiliekki leimahti parin leveähkön kämmenen suojassa. Nopeassa kirkkaassa valossa kajastuivat hetkiseksi sateisesta yöstä voimakkaat ja lujapiirteiset kasvot, hohtaen punertavina pimeää taustaa vasten. Olento oli nainen. Hän oli katsellut myös Louarnia ja lausui:
»Jos haluat, niin keitän liemen.»
»En!» ärjäsi Louarn. »Mene matkaasi! En halua mihinkään tekemisiin kanssasi!»
He olivat tuskin pari metriä toisistaan. Molemmat olivat samaa kokoa. Nainen oli kumartunut Louarnin kiellosta vähääkään välittämättä virittämään valkeata. Sankan sauhun seasta leimahti padan alta liekki ja levitti loistettaan ruohostoon, istuviin lapsiin ja naisen kasvoihin. Nainen istuutui maahan ja pälyili sieltä naureskellen bretagnelaista. Naurussa oli omituinen häikäilemättömyyden, varmuuden ja uteliaisuuden sävy.
»Haluatko, että laitan liemen?»
»En!»
Mutta Louarn ei yrittänyt eleelläkään häätää häntä.
Naisella oli valtava, kutrikas, musta, päälaelle kiinnitetty päähineetön tukka. Hän katseli kotvan äänetönnä Louarnia. Tuli tuikutteli iloisesti. Sitten nousi nainen sulavin, pehmein liikkein. Hänen puheessansa oli vallan toinen, Louarnin sisimpään hipuva sävy, kun hän katsettaan hellittämättä huomautti:
»Sano, laitanko liemen? Joka päivä? Niin kauan kuin viihdymme yhdessä?
Näethän, ettet voi vaalia noita lapsia yksin!»
Louarn ei vastannut, vaan loittoni lieskan hohteesta hämyyn muka lisää polttopuita poimimaan. Poistuessaan tuijotti hän naiseen silmää räpäyttämättä. Tulen heijastuksessa näytti nainen nuorelta ja voimakkaalta, mutta rumalta.