Palattuansakaan ei Louarn lausunut sanaakaan. Hän jäi syömään naisen laittamaa lientä. — — —
* * * * *
Kolmen päivän perästä laskeutui seurue nelihenkisenä samaista tietä. Naisella, harhailevaan vaeltajaan liittyneellä kulkurilla, joka oli joko häädetty jostakin maantiematkueesta tai laskettu äskettäin ojennuslaitoksesta, oli vaatemytty kainalossaan. Pikku Naemi piiperteli hänen kintereillään, arkana, helmuksiin hakeltuneena ja puolittain juosten, ettei jäisi jälelle. Nainen asteli nopeasti, ahteessa kevenneitä kärryjään lykkäilevää Louarnia odottelematta. Louarn kuljetti näet Lucienneä kärryissä kuten ennenkin. Mies oli entistä synkempi eikä enää leperrellyt lapsillensa. Hänen katseestaan oli kadonnut nöyrän hyväntahtoinen tuikahdus. Se ei elähtynyt edes seuralaiseksi otettua naistakaan silmäillessä. Nainenkin näytti olevan Louarnista välittämätön. Taivalsihan vain ojan parrasta huolettomin ryhdein ja vaaniskeli maanteille tottuneen vaeltajan tavoin urkkien ympäristöään. Kun tien ohessa oli hedelmäpuutarha, puikahti hän aidan ylitse poimimaan omenoita, päärynöitä tai viinirypäleitä. Louarnin tarvitsi vain viitata, niin nainen alkoi heti askaroida lasten kanssa, antoi niille ruokaa, kanteli hankalimmat matkat tai korjaili pienokaisten pukuja ja kuluneita sukkia pysähdyspaikoissa. Hän ei ollut kovin kärkäs avunantoon, vaikkei vastustellutkaan. Lakkaamatta hän pureskeli valkoisilla hampaillaan heinänkortta.
Nelihenkinen matkue laskeutui sanaa lausumatta hiekoitettua tietä: Louarn Lucienneä lykäten keskellä, nainen vasemmalla puolen ja Naemi hänen liepeissänsä. Oli ihana päivä; säteilevä päiväpaiste tuntui tulvivan siunaten syksyn saaliille. Viiniköynnös kierteli harvojen koiranheisipuu-, happomarjapensas- ja humala-aitojen kupeilla. Miltei kaikkialla koottiin viinisatoa; uuden viinin tuoksu tulvi kummuilta viinitarhojen alisiin poppeleihin ja pajuihin. Louarn ei ollut koskaan ennen tunteilut sitä voimakasta tuoksua, joka leijailee kuukausikauden Ranskan lämpimimpien maakuntien kukkuloiden yllä. Hän oli huumasta miltei pyörtyä. Mutta kun länsituuli aika ajoin viillytti ilman, kohotti Louarn kuihtuneet kasvonsa kohti taivasta tervehtien tuulta vanhana tuttuna matkatoverinansa. Rakkaat mietteet ja tunteet silloin palasivat.
Tien viimeiseen mutkaan pysähtyi kulkuri. Hänen alati vaiti-olevat huulensa kuiskasivat yhden ainoan sanan:
»Meri!»
Hänen edessään oli niitty, laakea kuin maantiekin, ja sen tuolla puolen lainehti leveä joki. Se oli majesteetillinen kuin bretagnelaiset merenpoukamat, jotka vilkkaiden purojen suista kamppaillen laajenevat kallioiden keskeisiksi lahdelmiksi. Joellakin oli oma hiekkarantansa, omat lahdelmansa, vuoksensa ja luoteensa ja se laajeni länteen. Louarn, jota ei ollut mikään matkan varrella syvemmin liikuttanut, uudisti syvin henkäyksin:
»Meri! Meri!»
Nainen kohautti halveksien hartioitaan.
»Vähänpä sinä vielä tiedät! Sehän on Loire!»