He jatkoivat matkaansa, astellen niityn poikki. Kosteiden sumujen ja äsken puserretun viinin sekainen tuuli tohisi joelta heihin. Louarnin silmät säteilivät, kimallellen virtaavan veden kaltaisina. Loiren nimi ei tulkinnut hänelle hauistakaan. Hänen ajatuksissaan askaroitsi vain saniaisella merenrannalla nouseva ja pakoova vesi. Sen tuolla puolen, päätteli hän, lienee vihdoin Vendéekin. Mutta äkkiä kouristi hänen rintaansa ajatus: hän oli nyt poistumaisillansa ijäksi Bretagnesta. Hän hidasti käyntiänsä ja laahusteli kalpeana ääneti niittyä. Hänen oli mentävä tuon mereksi mainitsemansa ja hänelle todellisena merenä kuvastuvan ulapan ylitse, astuttava ylitse rajaviivan, jonka poikki ei maanpakoon mentäessä enää silleen palata.
Nainen ei tajunnut Louarnin tulista tuskaa. Mutta kun Naemi samassa sattumalta sivuutti isänsä, tarttui isä hänen käteensä. Lapsi huudahti:
»Purje! Katso, purje!»
Mutta Louarn katsoikin lasta, pikku Naemia, ja niin lempeästi, että Naemi oudostui sekä silmäsi isäänsä tarkkaavaisena ja ikäänkuin tiedustaen: »Mitä minä mahdoinkaan tehdä?»
Niitty, jota pitkin he taivalsivat päin Loiren tuulta, oli lähellä Varadesia, mutta jokseenkin kaukana kylästä ja sillasta. He riensivät rannalle, sillä Louarn oli nähnyt muutaman miehen valmisteleivan siellä soutamaan joen ylitse. Hän huusi miehelle ja pyrki mukaan. Mies katseli pientä matkuetta mielenkiintoisena. Kuten miltei kaikki joenlaaksorahvas oli hänkin varakas ja piti puutetta puolittain syntinä.
»Ainahan miestä on autettava mäessä», tuumi mies. »Mutta minulla on kiire. Kehoittakaapa kuhnailevaa vaimoanne joutumaan!»
Kuullessaan sanan »vaimoanne» hätkähti Louarn niin voimakkaasti, että soutaja alkoi nauraa. Hänen herkkuinaan olivat viini ja valkea leipä, eikä hän tarvinnut paljon syytä nauraakseen. Louarnin kumppali keräili sieniä niityltä hameensa helmukseen. Louarnin huudosta huolimatta hän löntysteli hitaasti kumartuen tuon tuostakin illalliseksi aiottua saalistaan lisäilemään. Vaimon lähestyessä virkkoi airoonsa nojaileva talonpoika naisen ruokkoamatonta asua ja pörröistä tukkaa katsellen:
»Hiiden huonoa ammattia tuo ainainen matkanteko! Siitä ei rahaa kuonnu!
Lähtekäämme!»
Vastaamatta astuivat he matalaan veneeseen. Kärryt ja kamsut sijoitettiin siihen myös. Louarn istuutui Naemin kanssa keulatuhdolle. Hän tarttui taas tyttösen käteen ja puristi sen kouraansa.
Hän ei lausunut sanaakaan eikä vilkaissutkaan lapsiinsa. Hänen katseensa harhaili vain kimaltelevalla vedenkalvolla, jossa vene liukui virran viemänä. Hän jäi tuijottamaan sinne, missä Loire häipyi sinertävään etäisyyteen.