Naemi oli riemuissaan tällaisesta tuutimisesta: hänen ei tarvinnut kävellä ja hän kulki kuitenkin eteenpäin. Keskellä joenuomaa tunsi tyttönen isän käden kouristavan kiinteämmin. Hän näki isän kasvoihin kohouneen kärsivän ilmeen, vaikkakin isä oli kääntyneenä puolittain poispäin hänestä, kohti päivässä kauas silmänkantamattomiin päilyilevää leveää uomaa.
»Lapsoseni», lausui hän hiljaa, »muistuuko mieleesi mitään, suurta vettä silmäillessäsi?»
Louarn viittasi kädellään. Naemi seurasi katseellaan hänen kätensä suuntaa, mutta pudisti sitten päätään.
»Minä», jatkoi isä hiljaa, »muistan meren, sellaisena kuin se on
Yffiniacin luona ja Guettesin rantamalla. Muistatko sinä sen?»
Tällä kertaa vastasi hento ääni:
»En.»
»Etkö muista äidinisääsi, Le Clech kalastajaa, jolla myös oli vene?»
»En.»
»Kävimmehän me kerran häntä tervehtimässä, sinä ja sinun —»
Hän yritti sanoa: »sinä ja sinun äitisi Donatienne olitte mukana.»
Hän hillitsi kuitenkin mielensä, painoi päänsä rintaansa vasten.
Pienokainen kuuli hänen kuiskaavan: