»Olen vallan yksin maailmassa!»
Isä ei hievahtanut ennenkuin toiselle rannalle tultua. Silloin hän nousi veneestä ja kiitti muutamin sanoin soutajaansa, joka kiinnitti veneen ketjuilla ja poistui nopeasti. Louarn jäi seisomaan hiekkarannalle pajupensaiden luo ja katselemaan joelle. Hän tajusi vain yhden seikan: kaukana olevan Bretagnen, jota hän katseli viimeistä kertaa.
Hän oli niin kiintynyt katselemaan — hetki sitten kulkemaansa niittyä, viiniviljelyksiä, maanteiden viiltelemää vihannuutta, kaikkea kauas luodeilmoihin laajenevaa, vieläpä jotain, jonka hän oli näkevinään kaiken tuon takaakin — että Naemi sai olla omin päinsä ja seuraajatar estelemättä ehättäytyä koreinensa, kärryinensä edelle. Nainen sadatteli häntä ääneensä. Louarn vain seisoi liikkumatta. Hänen sielunsa samoili taas kotimailla. Kahlitsemattomana se kiiteli Louarnin vastustelemisista välittämättä sinne, missä hän oli kärsinyt niin paljon. Vain tunteakseen ainaista tuskaansa! Hetki oli jäähyväisten heittoa. Hän syventyi siihen vallan kuin tuntien vain yksin koko maailmassa tuon seudun, jossa hän oli perheensä pienessä piirissä elämänsä elellyt. Jäähyväistensä syyn ja synkeyden tiesi hän yksin.
Kaukaa pajupensaikosta särähti huuto:
»Louarn, tuletko sinä?» Hän heräsi haaveistaan. Ääni jatkoi:
»Mihin päin minun nyt on mentävä?»
Hän vastasi:
»Eteenpäin, yhä vain eteenpäin!»
Sitten hän kääntyi seuraamaan kysyjää, onnetonta olentoa, samotakseen hänen kanssansa yhä kauemmaksi kohti Ranskan sydäntä. — — —