Oli vierähtänyt kahdeksan vuotta siitä, kun Donatienne oli jättänyt miehensä ja lapsensa Ploeucin pitäjän Ros Grignonin mökkiin, astuakseen parisilaiseen palveluspaikkaansa, ja seitsemän vuotta siitä, kun Jean Louarn oli poistunut puolisonsa vuoksi köyhtyneenä, pettyneenä ja toivottomana Bretagnesta sekä painautunut taipaleelle Vendéehen, tielle, joka johtaa kaikkialle. Donatiennellä oli nyt Parisin laitakaupungissa Levallois-Perret katujen kulmauksessa kahvila »Café Donatienne».
Kahvilassa jäähdytteli Donatiennen hänelle tarjoamaa sikurikahvia muudan vieras. Hän ei ollut tavanmukaisia kahvilavieraita. Hän nojaili kyynärpäin pöytään, kumartuneena kuppinsa ylitse, josta höyry huuruili hänen sileäksi ajellulle leualleen ja värittömiin viiksiinsä. Eteensä tuijottaen hän konemaisesti hämmenteli lusikalla mustaa nestettä. Hänen kasvojensa lihakset riippuivat velttoina. Mies lepäili. Hänen harmaanvihreissä silmissänsä, joita valo vastapäätä olevasta ikkunasta voimakkaasti valaisi, asusti heikko hymy. Hän tunsi siinä istuessaan olonsa mukavaksi ja huolettomaksi. Hän katseli alimpia akkunanruutuja verhoavien pikku uudinten ylitse sumuun. Varhaisemmilta tunteikkaammilta päiviltään periytyneen vaiston pakoituksesta katsoi hän kuitenkin velvollisuudekseen virkkaa silloin tällöin sanasen satunnaiselle tuntemattomalle emännälleen, vaikkei tämä kertaakaan osunut hänen näköpiiriinsä. Donatienne istui selin valoon, miltei selkä ruudussa kiinni, huoneen vasemmalla sivustalla ja kutoi mustaa sukkaa; samaa näpertelyä oli hän sormiellut siitä ammoisesta ajasta asti, jolloin hän vuotteli naisten parvessa illoin Yffiniacin rannalla vuoksea ja vuoksen kanssa ulapalta palaavia veneitä. Hän työskenteli miltei tajuamattaan, pysähtyi silloin tällöin ja tarttui taas ääneti työhönsä. Hän oli kiintynyt kutomiseensa yhtä vähän kuin vieras katusumun katselemiseen. Hän tuumiskeli vain, että vieras oli perin väsyttävä ja nautti kahviaan hirmuisen hitaasti. Hänen, Donatiennen, olisi ollut oltava jo ammoin päivän ostoksilla. Maitokauppiaat palailivat jo tyhjine peltiastioineen.
Katsellessaan miestä tarkemmin näki Donatienne hänen karheiden kasvojensa olevan korkeille rakennuspaikoille paahtavan päivän syövyttämät. Kasvojen uurteissa oli kalkin pölyä, joka väliin irtautui ja putosi kahvi kuppiin. Kumpikaan ei ollut kovin kärkäs vastaamaan. Veltosti ja haluttomasti vaihdetut sanat aiheuttivat kuitenkin heidän tietämättään elämän käänteentekevän hetken.
»Vai niin», virkkoi Donatienne, »te palaatte siis taas kotiseudullenne?»
»Niin», vastasi muurari, »onhan nyt marraskuu. Meidän ammatissamme on se vuoden kuolleinta aikaa. Jään kotiini Limousiniin maaliskuuhun saakka. Tunnetteko kenties Gentiouxin seutua?»
»En, minä en poistu milloinkaan Parisista. Onko kotiseudullanne kaunistakin?»
»Eipä juuri. Tiedättehän, ettei missään ole kaunista, ellei siellä joku ole odottelemassa.»
Donatienne haukotteli ja kutoi taas vastaamatta pari silmää. Hän toivoi hartaasti vieraan vihdoinkin poistuvan.
Vieras kallisti kovan huopahatun peittämän päänsä kuppia kohti, tarttui kuppiin molemmin kourin ja siemaisi tilkan.
»Kaunista siellä ei ole», jatkoi hän, »mutta onhan se omaa kotiseutua. Tapaahan siellä ainakin tuttujaan ja kuulee kuka on kesän kuluessa haudattu, kuka vihitty ja kuka syntynyt. Palatessani pyytää minua moni kummiksi.»