»Kahdeksan tai yhdeksän vuotiaan.»
»Kutripäisen?»
»Sitä en tarkoin muista —»
»Miellyttävän?»
»Luonnollisesti, kuten lapset yleensä.»
Donatienne tarttui hänen käsivarteensa.
»Katsokaa minua! Teidän täytyy muistaa! Nimi herättää mielenkiintoani! Näettehän, että kertomuksenne on minulle perin tärkeä. Tunsin sen nimisen lapsen. Missä hän asuu?»
»Jonkun matkaa kodistani, Gentiouxista — ehkä viisi, kuusi peninkulmaa paluutietä — nimeä en tarkoin tiedä — suuren maantien mutkassa. Näimme hänet, muudan toverini ja minä, sivu kulkiessamme viime maaliskuussa. Astelimme jalan asemalle. Muistan pienen poppelien ja pensaiden ympäröimän puutarhan. Poika leikki siellä. Toverini viittasi poikaan ja sanoi: 'Poika on Joel niminen ja on muutaman kivilouhimolla raatavan miehen poika; he ovat tulleet tänne Bretagnesta.'»
Donatiennen huulilta pääsi tukahtunut kirkaisu.
»Bretagnesta! Sanoiko hän varmasti Bretagnesta? Oi, ette saa valehdella minulle! Älkää tehkö niin! Minun on saatava tietää. Älkää pettäkö minua!»