Naisnaapurien iloksi ja miesten harmiksi oli nuori äiti ojentanut lapsen vastustelevan Bastien Larayn selän taitse Donatiennelle. Miehet murahtivat: »Hiljaa, naiset!» Nuori äiti oli kuitenkin hieman levoton. Hellitettyään käsistänsä sinivalkoisen mekon ei hän voinut enää kiintyneenä kuunnella eikä katsoa näytelmää, vaan miltei katui auliuttaan. Hän hymyili edelleen, ettei olisi epäkohtelias, mutta pälyi alinomaa Donatienneen. Donatienne laski lapsen polvillensa ja sulki pojan äidillisesti syliinsä. Liikahtamatta ja painunein päin katseli hän nukkuvaa lasta. Hänen lävitsensä värähti vavahdus — ei ilon tunne, vaan surun ja omantunnon soiman — eikä hän saanut tyyneyttänsä palautetuksi.
Kappale loppui ja väliverho laski.
»Tarpeeksi tuhmuuksia!» äännähti Bastien Laray. »Anna tuo nulikka takaisin ja lähtekäämme!»
Donatienne ei vastannut, vaan nosti pienen lämpöisen olennon huuliensa tasalle, epäröi hetken kuin häpeillen tai kuin pitäen itseään arvotonna aiettansa toteuttamaan, ja suuteli sitten nopeasti punaista poskea.
»Kiitos», lausui hän antaessaan lapsen äidille.
Hän poistui Bastien Larayn kanssa.
He palasivat kello yksi yöllä pieneen asuntoonsa Levalloisiin. Laray oli väsynyt ja tyytymätön sekä paneutui sanaakaan lausumatta levolle. Donatienne riisuutui vitkastellen. Hän puuhaili huoneessa viivytellen. Hän olisi laskeutunut sinä yönä levolle mieluimmin lattiamatolle tai nojatuoliin. Huomatessaan rakastajansa nukkuvan, laskeutui hänkin levolle, mutta niin kauas kumppanistansa kuin mahdollista. Hän itki kauan.
Siten sai katumus jalansijaa Donatiennen elämässä. Mutta hänen surullansa ei ollut suuria seurauksia. Sekin vaimeni monien muiden murheiden tavoin viikkojen vieriessä. Salaisuutta ei tuntenut kukaan. Äiti parka koki häivyttää mielikuvansa ja rauhoittautua sillä, ettei tuo levottomuutta lietsonut sanansaattaja palaisi enää koskaan. Talvi oli ohitse ja maaliskuun aurinko alkoi sulatella talvisia pilviä. Avatessaan aamuisin kahvilaansa tähyili Donatienne miestä, joka oli luvannut palata.
Miestä ei kuulunut. Vasten tahtoansakin tunsi Donatienne pettymystä. Tehdessään tulta ja keittäessään kahvia hän ajatteli alinomaa hylkäämiänsä olennoita. Hänen suurimpana surunaan oli, ettei hän voinut kuvitella, miltä hänen lapsensa nyt näyttivät. Hän ei tuntenut heidän katsettansa, ei kuullut heidän puhettansa eikä nähnyt heidän hymyänsä. Millähän nimellä he nimittäisivät häntä? Kuinka kookkaita he lienevät ja millaisissa puvuissa kulkenevat?
Tuo kaikki kiihdytti häntä, kunnes ensimäiset kahvilavieraat saapuivat pelastamaan häntä hänen kiusallisista mietteistään.