Maaliskuu hipui hitaasti, päivä päivältä.
OHIKULKIJA.
Kaukana Parisista ja vieläkin kauempana Bretagnesta on laaja aaltoileva tasanko.
Tasangon pohjoispäästä kohosi korkea vuoriharjanne miltei pystysuorana ilmoihin, näköalan sulkien. Harjanteesta haarautui länteen ja itään matalampia vuorenselkiä. Tasanko oli siten kuin kori reunaminensa. Keväisin se vihoitti vehreänä ja kesän päättyessä kuivuneen pajukon ruskeana. Pilvien ajelehtimisesta voi päätellä tasangon laajuuden. Myrskysäillä purjehti pilvi puolessa päivässä kadoksiin sen yltä. Tasankoa alinomaa tähystelevillä paimenilla oli uinaileva katse. He paimentelivat lammas- ja sikalaumojaan vuoriharjanteiden perkaamattomilla palstamailla, joissa syvät lammikot kimaltelivat kanervanummien ja ruispeltojen välillä. Tasangon kylät olivat kaukana toisistaan. Selkeällä säällä voi ne eroittaa etäältä punaisine tiilikattoineen. Kirkkojen pienet, neliskulmaiset suippopäiset tapulit olivat liian matalia näkyäksensä. Seutu oli Ranskan sydämessä, niin lukuisien ja laajojen vainioiden, niittyjen ja maapalstain keskellä, että meri- ja vuorituulet tuntuivat siellä vain vaimeina henkäyksinä. Kesäinen aurinko tulehdutti seudulla vehnän keskenkasvuisena ja näivetti usein hedelmät vihantina.
Mäeltä mäelle kiipeiltyänsä laskeusi tie tasangolle vaatimattoman asumuksen kupeitse. Kartanossa oli kaksi vanhan, ränsistyneen ja halkeilleen tiilikaton kattamaa suojaa. Katolla virui tomua ja sinne lennähtäneet kuivuneet lehdet vaihtelivat väriänsä vuodenaikojen kanssa. Aitauksesta näkyi kaali- ja porkkanalavoja, lammikko sekä kauempaa kaivo ja lemmikkiä kasvavia kukkapenkereitä. Kolmiomaista aluetta ympäröi tiheä vihreä pensasaita; aidassa oli kuuden metrin korkeudelta latvottuja poppeleita, joiden oksia talon asukkaat käyttivät sytykkeinä. Siinä kaikki. Ulohtaammalla oli maa jaettu leveisiin niitty-, pelto- ja kylvöheinäsarkoihin. Läheisyydessä ei ollut ainoatakaan asumusta; pensasaidan päitse vei vain oikealle kädelle maantieltä polku, pujotellen puolen kilometrin päässä olevaan, puiden ja puutarhojen välitse pilkoittavaan kylään.
Maaliskuun kahdeskymmenes päivä oli kolea. Tuuli tohisi sinipunervalta vuoriharjanteelta ja ujutti tullessaan tasangolle loppumattomalta näyttävää sakeaa sumuvaippaa. Sumupilvi oli painunut jo viikon päivät eteläilmoihin. Silloin tällöin pistihe pilveen aukeama ja parvi päivänsäteitä sukelsi valaisemaan tasangon kulmaa. Yksityiskohdat kuvastuivat siellä silloin kirkkaina: karjalauma, vierivät vaunut, ojien ja rinteiden kupeet, kirkontornin kullattu kukko tai tuuliviiri. Niittyjen ja puusikermien vaaleista värivivahduksista huomasi kevään koittaneen ja oksien silmukoiden auenneen. Mutta tuuli ja taivas eivät tietäneet kevään merkeistä. Tuuli riuhtoi ja pieksi kosteita liinavaatteita, joita muudan tyttönen kiinnitti aitauksen sisälle tien oheen. Hän oli huuhtonut pesun tiestä kauempana olevassa puutarhan lammikossa, pannut vaatteet käsikärryihin ja kiinnitti huuhteistansa kappaleen kerrallaan: paitoja, nenäliinoja, housuja ja keittiöpyyhkeitä. Hän levitteli liinavaatteet nuoralle ja kiinnitti ne pitimillä. Nuora oli pingoitettu puutarhalavojen suuntaisesti talosta tielle asti. Tuuli pullisteli paitoja, niin että hihat hulmusivat; nenäliinat ja pyyhkeet pieksivät toisiansa liehuen. Lapsi jatkoi vakavin ilmein talon oven luota aloittamaansa työtä.
Tyttönen ei ollut kookas, mutta kuitenkin solakka ja sulavavartaloinen, tavallisia talonpoikaistyttöjä hienompi. Tyttösen huomaamatta tarkasteli häntä sillä hetkellä mielenkiintoisena joku. Tarkastelija oli työmiehen asussa oleva mies; hänellä oli karkea, huonosti sopiva tumma vaatekerta ja kulunut, leveäkupuinen hattu. Hän kantoi olallansa keppiin pistettyä, vaaleaan puseroon harsittua myttyä. Mies oli matkannut tasankoa myöten ja hänen suuret rasvanahkasaappaansa olivat yltäyleensä savessa. Hän samosi päin puhuria. Kasvot olivat punakat ja kipakassa säässä kihoilivat silmistä vedet. Huomattuansa noin sataisen metrin päässä puutarhasta tyttösen, oli hän hidastanut käyntiänsä, asteli verkalleen ja pysähtyi väliin kuin väsyneenä huoahtamaan. Vitkastelu ei kuitenkaan ollut väsymystä. Mies mieli vain tyyten tarkastella taloa, puutarhaa ja talon asukkaita. Hän koki karttaa pienen pesijättären huomiota.
Tyttösen huomio olikin kokonaan kiintyneenä työhön. Hän tuli ja meni, kumartui ja nousi, eikä kulkija eroittanut hänen kasvojansa, jotka väliin olivat kääntyneinä toisaalle, väliin peittyneinä vaatteiden taa tai häipyneinä vaatteita kiinnittävien käsivarsien suojaan. Tyttösellä oli lyhyehkö hame. Hameen alta näkyivät hoikat jalat. Jaloissa oli tytöllä sukat ja puukengät. Sukat olivat olleet uusina punaiset, mutta sitten vanhuuttaan vaalenneet ja käyneet parsituiksi. Hame ja liivi olivat mustat. Tytön asuun kuului vielä pumpulinen esiliina, äsken lopetetussa pesussa rypistynyt ja kastunut.
Mies pysähtyi pensasaidan kulmaukseen, viitisentoista askeleen päähän. Hänen tyynissä kasvoissaan asusti mielenliikutus, sillä halkeilleet, paksut huulet hepattivat ja suupielet vääntyivät. Hän tunsi tytön, hän oli nähnyt hänet vuosi sitten talon edustalla. Tyttönen läheni aitaa ja tietä. Hänen vartalonsa ja juonteensa olivat hienopiirteiset, silmät olivat mustat, silmänripset pitkät, suu pieni — vallan kuin Donatiennellä —, iho kalpea, leuka kapea. Hän oli surullinen ja umpimielinen. Tuuli hulmautti hänen hamettansa eteenpäin ja irroitti kiharoita kasvoille. Tumma, kastanjanruskea tukka törrötti edelleen korkeana ja vakavana pikku kypäränä päälaella. Paremmassa puvussa hän olisi ollut kuin kaupunkilainen hienotar. Parin sadan neliömetrin laajuisella pihatolla ei ollut muita. Oli sittenkin — viisi- tai kuusivuotinen poikanen ovensuussa.
Mies muisti lupauksensa pistäytyä paluumatkallaan puhelemassa kaukaa tulleiksi kerrottujen ihmisten kanssa ja Parisiin päästyään käydä kertomassa tietonsa. Hän oli nyt menossa kauas vuoriharjanteelle, junalle. Hän oli muutaman metrin päässä tytöstä, joka parhaillaan kiinnitti suurta, rannukkaista pumpulipaitaa nuoraan. Kolea tuuli tarrautui sitä heti hulmuttelemaan. Mies rykäisi tullaksensa huomatuksi. Lapsi säpsähti ja peräytyi, hellittämättä kuitenkaan nuoraan pistettävää pidintä. Hän katsahti pensasaidan päitse tielle ja näki vaeltajan. Mies oli laskenut myttynsä ojan pientareelle ja pyyhki takin hihan takamuksella kasvojansa. Hän ei ollut pahansuovan näköinen ja tyttöhän oli omalla alueellaan aidan takana. Tyttö jäi seisomaan siihen. Mies koki puhua niin pehmein äänin kuin mahdollista: