Mies tuumi mielessänsä:
»Sellaiseksi tekin tulette kerran. Te olette hänen nuoruuden kuvansa.»
Ääneen lausui hän vain:
»Kertoessani hänelle, että seudullamme oli Joel niminen poika, tahtoi hän tietää enemmän. Kerroin hänelle kaikki tietoni ja hän huudahti: ‘Minä olen heidän äitinsä!' Ehkäpä hän jättäisi Parisin ainaiseksi, jos hän vain saisi luvan —»
»Hyvä Jumala! Ei, hän ei saa tulla!» sanoi tyttönen pelästyneenä. »Sanokaa hänelle terveisiä minulta, Naemilta. Sanokaa, että olen nähnyt hänet unissani, että mainitsen häntä rukouksissani — siskoni ovat siihen liian pieniä, käsitättehän. — Mutta palata hän ei saa! Minä sen soisin, mutta toiset eivät sitä koskaan sallisi!»
»Kutka toiset?»
Naemi vastasi kiivaasti ja innokkaasti, kuin Donatienne:
»Isäni ja se toinen. Puhellessansa äidistä he toivovat hänen kuolevan tai vakuuttavat, että äiti on jo kuollut, parjaten molemmat äitiä monin tavoin. — Minua, joka en tahdo sanoa tuota toista 'äidiksi', he toruvat, ja hän löisikin minua, jos voisi. — Voitte kertoa Donatienne-äidilleni, etten vietä aina hyviä päiviä. — Oi, en ajattele enää muita kuin häntä! — Minä en kerro kenellekään tietäväni hänen elävän. En, sen vakuutan teille. Sanokaa, missä hän asuu!»
Mies otti kuminauhalla kiinnitetyn kuluneen, pehmeäkantisen muistikirjansa, kyhäsi sen lehdelle osoitteen, irroitti lehden ja ojensi tytölle. Naemi katsahti taas kylään päin sanoen:
»Baptisten äiti palaa! Hän on tuolla! Te ette voi häntä nähdä. Minä tunnen tien ja tiedän, että tulija on hän. Hän meni Luciennen kanssa kylään ostamaan kivihiiltä. Älkää jääkö tänne! Kun hän saa isän suututetuksi, on isää vaikea hillitä. Isä palaa myös tuokiossa louhimoita. Jollette te ole poistunut, saan minä selkääni, ja kenties te —»