»Oh!» vastasi mies, »minä en säikähdä!»
Hän viittasi maassa olevaan sauvaansa, kumartui, tarttui myttyynsä ja lausui hattua heilauttaen:
»Sanonko nähneeni Naemin?»
Pikku tyttö raukka oli niin liikuttunut ja itki niin katkerasti, ettei voinut puhua. Hän teki vain myönteisen eleen ja viittasi polulle. Huomatessaan viivytelleensä kumartui hän kiireisesti levittelemään jäljellä olevia vaatteita kuivamaan.
Muurari läksi. Naemi kääntyi pian katsomaan rinteelle kohoavaa miestä. Rinteen laella oli kalkkikallioita ja Louarnin louhimopaikka. Nuoruutensa täydellä sydämellä seurasi hän sanantuojaa, joka oli uskonut hänelle sellaisen salaisuuden ja joka omin silmin oli nähnyt hänen äitinsä. Työnsä päätettyään unohti hän työntää käsikärryt vajaan. Mies jatkoi matkaansa mäellä, ollen kuin musta siirtyvä täplä vaalealla tiellä. Tuuli kävi koleammaksi. Laaja tasanko, autio ja sumuinen, pimeni. Taivaanranta tuntui liikehtivän lähemmäksi.
»Mitä sinä siellä töllötät, laiskio? Mitä sinä tuijotat?»
Naemi vavahti ja kiirehti kohottamaan käsikärryjä rientääksensä pihaan.
Ääni jatkoi:
»Saapa isäsi taas hieman ravistella sinua! Saat tanssia! Olen viipynyt pari tuntia, eikä pesu ole tällaisessa tuulessakaan kuivahtanut!»
Lapsi oli jo vetäytynyt vajaan, eikä kuullut mitään. Tuuli vaimensi puolestaan puhetta. Se kohotteli kattotiiliä ja alkoi vinkua taloa ympäröivien latvottujen poppelien oksissa. Mutta Naemi ei päässyt pälkähästä. Kyläpolulta pujahti maantielle nainen ja avasi pensasaidan veräjän. Hänellä oli seurassaan hento, vaalea, hieman lyyhäävä tyttönen. Nainen oli kookas, hartiakas syöjätär, joka haki keltaisine silmineen ja läpitunkevine katseineen lakkaamatta riidanaihetta. Hänen käsivartensa päättyivät tavattomiin kouriin, joilla hän näytti voivan otella väkevimmänkin miehen kanssa. Seutulaiset sanoivat naista »Louarnskaksi», sillä tämän sattumalta matkallaan kohtaamansa naisen kanssa Louarn eli nyt yhdyselämää siitä saakka, kun nainen oli ilmestynyt tien poskesta yksinäisen kulkijan luo ja tarjoutunut tekemään tulta ja keittämään lientä illalliseksi. Naemi muisti sen hyvin. Hän olikin tapahtuman ainoa todistaja ja voi sanoa: »Minulla oli Bretagnessa toinen äiti.»
»Vetelys!» jatkoi nainen Naemin saavuttua sisähuoneeseen. »Laitatko liemen? Pata ei ole vielä liedellä! Perunoitakaan et ole saanut kuorituiksi! Mitä sinä sitten olet tehnyt?»