— No, sitten minäkin.
X.
SALANEUVOS BRAUSIGIN PÄIVÄLLISET.
Kello seitsemän olivat salaneuvos Brausigin kutsuvieraat kaikki kokoontuneet siniseen salonkiin, joka samettisine seinäverhoineen ja kullattuine kaluineen oli seurannut salaneuvosta niihin kaupunkeihin, joissa hän oli asuntoa pitänyt. Salaneuvos Brausig oli saksilainen; hienosti sivistynyt mies, tavoiltaan ja liikkeiltään liehakoiva. Hän näytti taipuvan joka suunnalle. Mutta hän oli lujasti varustettu, ja hänellä oli, päinvastoin, järkkymättömät mielipiteensä. Hän oli kookas, punatukkainen, lähes sokea, ja pitkän tukan jatkona oli lyhyt, punertava valkoparta. Silmälaseja hän ei käyttänyt, koska silmät eivät olleet lyhyt- eivätkä pitkänäköiset, vaan kuivuneet ja kuin sammuneet, vaalean akaatikiven väriset. Hän puhui paljon. Erikoistaitonsa oli rakentaa rauhaa mitä erilaisimpain mielipiteitten välillä. Virastossa, kirjeissään alemmilleen, tuli hänen luonteensa pohjasävy ilmi. Hän oli hallitseva henki. Yksityisten oikeutta ei hän koskaan myöntänyt. Yleinen etu, kas siinä sana, joka hänen mielestään antoi vastauksen kaikkeen. Virallisessa maailmassa otaksuttiin, että oli kysymys herra Brausigin korottamisesta aatelissäätyyn. Itse hän siitä puheli. Hänen vaimonsa oli viisikymmenvuotias, upeavartaloinen entinen kaunotar, joka oli pitänyt virkamieskutsuja kahdeksassa Saksan kaupungissa ennen Strassburgiin asettumista. Kestiensä aikana vaati palvelijain silmälläpito kaiken hänen huomionsa, ja kätketty levottomuus, jota tuhannet pikkuharmit tuottivat, sai hänet vain innottomasti vastaamaan vierustovereilleen.
Vierasten joukko oli oikea sekoitus syntyperältään ja asemaltaan erilaisia ihmisiä, ett'ei moista niinkään helposti olisi tavannut jossain toisessa Saksan kaupungeista. Nykyisessä Strassburgissa on niin paljon ulkoa tulleita aineksia! Vieraita oli neljätoista luvultaan; ruokasaliin mahtui syömään kuusitoista, siten että kullakin oli seitsemänkymmenen sentimetrin ala käytettävään, mikä oli pääasia herra salaneuvoksen mielestä.
Siellä niitä oli hänen kodissaan, hänen ympärillään, ja hänen uupunut, surullinen pääparkansa hallita heitä: oli suojatteja, oli suositeltuja tai ystäviä, jotka olivat tulleet eri haaroilta keisarikuntaa: kaksi preussiläistä Strassburgin yliopiston yksityisdosenttia, kaksi nuorta elsassilaista taiteilijaa, molemmat maalaajia, jotka vuoden ajan olivat työskennelleet kirkon koristamisessa, ja sitten vähäpätöisiä ihmisiä, joihin äsken olivat liittyneet Oberlén molemmat nuoret, veli ja sisar ja äitikin, jota virkamiespiireissä pidettiin ahdasmielisenä. Päävieraita olivat professori Knäpple, luksemburgilainen, sivistynyt, teräväkatseinen, läpioppinut mies, oivallisen Platonin sosialismia käsittelevän teoksen tekijä ja soman vaaleaverisen, pyöreän ja ruusuisen rouvan puoliso, rouvan, joka näytti sitäkin vaaleaverisemmältä ja ruusuisemmalta miehensä mustan, kähärän assyyrialaisparran rinnalla; sekä estetiikan professori vapaaherra von Fincken, badenilainen, joka ajoi poskensa ja leukansa, jotta ylioppilasaikuisten kaksintaistelujen arvet paremmin näkyisivät, ruumiiltaan hento ja hermostunut herrasmies tarmokkaine päineen ja pystynenineen, jonka kaksi pientä rustokyhmyä teki kuin halkaistun näköiseksi, hehkuva, innokas sielu, kovasti ranskalaisvastainen ja kuitenkin kaikista läsnäolevista vieraista, Jean Oberléta lukuunottamatta, enin ranskalaista tyyppiä. Rouva von Finckeniä ei ollut. Mutta olihan suloinen rouva Rosenblatt, kauneutensa ja älykkäisyytensä vuoksi Strassburgin saksalaismaailman, vieläpä sotilaspiirienkin kadehdituin, huomatuin ja suosituin nainen. Hän oli Reinin preussiläisiä, kuten miehensäkin mahtava rautakauppias Karl Rosenblatt, rahapohatta, lystikäs mies, ja kuitenkin itse säännöllisyys ja vaiteliaisuus asioissaan, kuten sanottiin, sekä verrattoman kylmäverisen rohkea.
Tämä seura oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin salaneuvos Brausigin kokoonkutsumat: siinä ei ollut minkäänlaista yhteishenkeä. Ylhäinen virkamiehemme nimitti tätä »maan eri ainesten yhteenliittämiseksi»; hän puhui kotinsa »puolueettomasta maaperästä» ja »avonaisesta puhujalavasta», joka siellä tarjoutui jokaiselle mielipiteelle. Mutta moni elsassilainen halveksi tällaista valikoimista ja vapaamielisyyttä. Muutamat arvelivat, että herra Brausig vain näytteli ja ett'ei se, mitä hänen luonaan lausuttiin, koskaan jäänyt korkeimmissa piireissä tuntemattomaksi.
Rouva Oberlé lapsineen saapui viimeisenä herra salaneuvoksen luo. Saksalaiset vieraat ottivat siipiensä suojaan Luciennen, joka tapasi heidän joukossaan jo vanhoja tuttuja. He olivat myös kohteliaat äitiä kohtaan, josta tiedettiin, että hän vain pakosta esiintyi mukana virkamiespiireissä. Wilhelm von Farnow, rouva Brausigin esittelemänä, joka oli upseerin ainoa uskottu, kumarsi juhlallisesti päätään äidille ja nuorelle tytölle, oikaisihe, pullisti rintaansa ja liittyi sitten heti herrojen joukkoon, jotka pysyttelivät lasiseinän kohdalla.
Palvelija tuli ilmottamaan, että pöytä oli katettu. Mustapukuinen joukko alkoi liikkua eteenpäin, ja vieraat astuivat avaraan huoneeseen, joka, kuten Oberlén kodissakin, oli sisustettu silminnähtävällä erikoisharrastuksella. Mutta aisti oli toinen. Kaari-ikkunat kaksinkertaisine ikkunaristeineen, ruusukekoristeineen kaarien suipuissa sekä lasiruutuineen, joista ei tällä erää näkynyt muuta kuin kiertävä lyijykittaus; ruokakaapit kierukkapilareineen ja veisteltyine ovineen; lakeen asti ulottuva paneilinki; katto itse, joka oli jaettu lukemattomiin pieniin osiin, joiden veistoksissa sähkölamppuja tulikukkina loisteli; koko sisustus muistutti mieleen goottilaista taidetta.
Jean kulki viimeisten joukossa tässä päivällisvieraitten juhlasaattueessa ja tarjosi käsivartensa somalle rouva Knäpplelle, joka ei joutanut muuta katsomaan kuin rouva Rosenblattin ihastuttavaa, suloudella kannettua pukua. Professori Knäpplen pikku rouva luuli huomaavansa, että Jean Oberlé tarkasteli samaa asiaa. Ja heti hän sanoi: