— Eikö teidän mielestänne tuollainen paljastaminen ole sopimatonta?
— Minusta on puvun kuosi varsin moitteeton. Luulen, että rouva
Rosenblatt teettää vaatteensa Pariisissa?
— Niin kyllä, oikein arvasitte, tokaisi pikku rouva. Ken on niin rikas, sillä on myös usein omituisia oikkuja, ja vähän isänmaallisuutta.
Aterian alkupuolella oltiin kylläkin hiljaisia. Vähitellen syntyi yksityiskeskustelujen huminaa. Alettiin juoda. Herra Rosenblatt kaadatti itselleen täpötäysiä laseja Reinin viiniä. Molemmat yksityisdosentit, silmälasit nenällä, palasivat aina takaisin Wolxheimin viiniin, kuten vaikeatajuiseen tekstiin, ja aina samalla vakavuudella. Puhelu kävi äänekkäämmäksi. Ei enää kuultu palvelijain askeleita parkettilattialla. Päivän kysymykset alkoivat, kuten kevyt vaahto, nousta pinnalle viinin ja valon virkistämissä mielissä. Professori Knäpple, jolla oli verhottu ääni, mutta sangen selvä ääntämistapa, voitti keskustelujen humun vastatessaan vierustoverilleen, rouva Brausigille:
— Ei, minä en ymmärrä, miksi asetutaan väkevämmän puolelle siksi, että ollaan itse noita voimakkaita. Minä olen aina ollut vapaamielinen, minä.
— Te tarkotatte ehkä Transwaalin asiaa, sanoi ääneen nauraen salaneuvos, joka istui vastapäätä ja oli tyytyväinen osattuaan oikeaan.
— Juuri niin, herra salaneuvos. Ei ole viisasta antaa musertaa pieniä kansoja.
— Onko se teistä jotain eriskummallista?
— Ei, tavallistahan se on. Mutta sanon vain, ett'ei siinä ole kehumisen varaa.
— Ovatko muut kansat sitten menetelleet toisin? kysyi vapaaherra von
Fincken.