Hän nosti ilmaan julkean nenänsä. Kukaan ei jatkanut keskustelua, aivan kuin todistus olisi ollut kumoamaton. Yleinen, epämääräinen humina alkoi taas, sekottaen ja kätkien itseensä erikoispuhelut, joista se oli muodostunut.
Rouva Rosenblattin soinnukas ääni katkaisi tämän surinan. Hän lausui pikku rouva Knäpplelle, joka istui toisella puolen pöytää:
— Niin, hyvä rouva, vakuutan teille, että sitä on ajateltu!
— Paljon mahdollista, rouvaseni; enpä sentään olisi luullut, että saksalaisen kaupungin valtuusto edes voisi keskustella moisesta tuumasta.
— Ei se tuuma hulluimpia ole! Eikö totta, herra professori, te, joka opetatte estetiikkaa?
Professori von Fincken, joka istui kauniin rouva Rosenblattin oikealla puolen, kääntyi häneen, katseli häntä syvälle noihin silmiin, jotka pysyivät tyyninä kuin tuuleton järvi, ja sanoi:
— Mistä on puhe, hyvä rouva?
— Minä sanoin rouva Knäpplelle, että valtuustossa on noussut kysymys kaupungin omistamain gobeliiniverhojen lähettämisestä Pariisiin. Ne tarvitsevat korjausta.
— Varmaa on, hyvä rouva, että vastustajat ovat voittaneet.
— Miksi ei Berliiniin? kysyi rouva Knäpplen soma ruususuu. Ehkäpä
Berliinissä tehdään huonoa työtä?