Salaneuvos Brausig katsoi ajan tulleen ruveta sovittajaksi.
— Mitä gobeliinien valmistukseen tulee, niin epäilemättä olen rouva Rosenblattin puolella. Pariisi on siihen välttämätön. Mutta korjata niitä — sen voi mielestäni suorittaa Saksassa.
— Lähettää gobeliinimme Pariisiin! tokaisi rouva Knäpple: kuka tietää, tokko ne ikinä palaisivat takaisin!
— Oh, sanoi totisesti toinen maalaajista pöydän toisesta päästä. Oh, hyvä rouva!
— Mitä oh! Tehän olette elsassilainen, te, herra, sanoi pikku rouva, jota huudahdussana oh pistänyt kuin neulankärki, mutta meillä muilla lie oikeus puolustaa itseämme!
Hän oli mennyt liian pitkälle. Kukaan ei yhtynyt häneen. Pääkeskustelu raukesi, ja sen sijaan jokainen lausui imartelevan arvostelunsa kylmistä peltopyistä, joita juuri oli tarjottu. Rouva Knäpplekin palasi asioihin, jotka olivat hänelle tutumpia, sillä harvoin hän otti osaa väittelyihin, kun herroja oli saapuvilla. Hän kääntyi naapurinsa von Farnowin puoleen, niin ett'ei hänen enää tarvinnut nähdä kaunista rouva Rosenblattia, ei rouva Rosenblattin pukua eikä rouva Rosenblattin älykkäitä vihreitä silmiä, ja alkoi selittää nuorelle upseerille »kylmäin ruokain» valmistusta ja tapaansa laittaa »boolia» — jota hän kehui verrattomaksi. Mutta jo toistamiseen oli ajatus johtunut voitettuun kansaan, ja tuo ajatus pyöri yhäti epäselvänä mielissä, sillä välin kuin saksalaisleimainen sampanja vaahtoili laseissa.
Rouva Brausig oli vasta vaihtanut muutamia sisällyksettömiä sanoja oikeanpuoleisen naapurinsa herra Rosenblattin kanssa, joka söi paljon, ja vasemmanpuoleisen naapurinsa professori Knäpplen kanssa, joka mieluummin puheli vastapäätä istuvalle rouva Rosenblattille ja vapaaherra von Finckenille sekä joskus Jean Oberlélle. Ja hän se kuitenkin tahtomattaan herätti uuden kiistan vireille. Pian kävi keskustelu paljon kiihkeämmäksi kuin edellisinä kertoina. Salaneuvoksetar puhui herra Rosenblattille, samalla uhaten katseellaan palvelijaa, joka oli kolhaissut hänen päävieraansa, rouva Rosenblattin, tuolin selkänojaa, puhui naimisliitosta elsassilaistytön ja erään hannoverilaisen välillä, joka oli kymmenennen jalka-tykkirykmentin päällikkö. Rautakauppias vastasi aivan ääneen, aavistamatta, että hänen vieressään istui äiti, jonka nuorta tytärtä myös eräs upseeri tavotteli:
— Lapsista tulee kunnon saksalaisia. Tuollaiset liitot ovat harvinaisia, voisipa sanoa mitä harvinaisimpia, ja se on minusta vahinko, sillä ne auttaisivat tuntuvasti tämän itsepintaisen maan saksalaistuttamista.
Vapaaherra von Fincken laski pöydälle sampanjalasinsa, jonka hän oli yhdellä siemauksella tyhjentänyt, ja huomautti:
— Kaikki keinot ovat hyvät, kun päämäärä on jalo.