— Aivan niin, sanoi herra Rosenblatt.
Läsnäolevista kolmesta elsassilaisesta oli Jean Oberlé enin tunnettu, sopivin vastaamaan; mutta samalla, siltä näytti, oli hänen vaikea lausua mielipidettään erimielisyyden vuoksi, jota tuo sama kysymys oli synnyttänyt hänen ympärillään. Hän huomasi, että parooni von Fincken oli häntä katsellut puhuessaan, että herra Rosenblattkin tarkasteli häntä tiukasti, että professori Knäpple heitti salaisen silmäyksen vasemmanpuoleiseen toveriinsa, ja että herra Rosenblatt hymyili ikäänkuin sanoen: »Kykeneekö tuo lapsi puolustamaan kansallisuuttaan? Lieneekö hän arka kunniastaan? Saammepa nähdä!»
Nuorukainen kääntyi herra von Finckenin puoleen valiten hänet vastustajakseen ja lausui:
— Minä aivan päinvastoin luulen, että Elsassin saksalaistuttaminen on kömpelö ja kehno teko.
Samalla kävi Jeanin ilme rohkeaksi ja väri hänen silmissään vaihteli, niinkuin metsän vihreä vaihtelee, kun tuuli repii puita lehtiä käännellen.
Estetiikan professori näytti taistelunhaluiselta.
— Miksi kehno, jos suvaitsette? Pidättekö surettavana vallotusta, jonka seurauksia se on? Niinkö ajattelette? Sanokaa toki!
Yleisen äänettömyyden vallitessa kajahti Jean Oberlén vastaus:
— Niin juuri!
— Te uskallatte, herra!