— Suokaa anteeksi, alotti salaneuvos Brausig, ojentaen kätensä ikäänkuin siunaten. Olemme kaikki täällä kunnon saksalaisia, rakas herra parooni; ei teillä ole oikeutta epäillä nuoren ystävämme isänmaallisuutta; hän puhuu vain historialliselta näkökannalta.
Rouva Oberlé ja Lucienne viittasivat Jeanille: »Vaikene! Vaikene!
Mutta vapaaherra von Fincken ei nähnyt, ei kuullut mitään. Kiihkeys, joka kuvastui hänen kasvoillaan, pääsi valloilleen. Hän kohousi puoliksi ja kumartui eteenpäin, kurkottaen päätään pöydän yli:
— Ranska, kas se on kaunis! Se on yksimielinen! Se on voimakas! Sillä on siveellistä tarmoa!
Pikku rouva Knäpple kertasi:
— Siveellistä tarmoa, niin juuri!
Korkeat ja matalat, ivalliset, ärsyttyneet äänet lennättivät sanoja sikin sokin:
— Pettureita, nuo ranskalaiset! — Ruttoa heidän romaaninsa ja näytelmänsä! — Rappiolla, koko Ranska! — Loppuun elänyt kansa! — Mitä voisi se viittäkymmentä miljoonaa teutoonia vastaan?
Jean antoi lumivyöryn vieriä. Hän katseli milloin Finckeniä, joka reutoi käsillään, milloin Farnowia, joka istui vaiti, kulmakarvat rypyssä ja pystyssä päin.
— Minä luulen, että sitä kovin parjataan, hän lopuksi sanoi. Se saattaa olla huonosti hallittu, eripuraisuus on voinut sitä heikontaa; mutta koska hyökkäätte sen kimppuun, on iloni ilmottaa teille, että yhä vielä pidän sitä suurena kansana. Te itsekin ajattelette samoin!