— Kuten tiedät, rakas Jean, sanoi isä, kohottaen päätään ja tarkastaen linnansa etusivua, kuten tiedät, tahdon säästää närkästymisiä, valmistella selvitykset ja vasta viime tingassa ratkaista. Olemme kutsutut Brausigille…
— Ah, onko kutsumus jo tullut?
— On, siellä on päivälliset, tavallisen lukuisa iltaseura, ei liian suuri. Luulen, että siellä on hyvä tilaisuus esittää herra von Farnow äidillesi. Puhun siitä hänelle vasta myöhemmin. Ja jott'en mitään vaikuttaisi hänen tunteisiinsa ja ettei hänen tarvitsisi kohdata katsettani, kun hän puhuu tuon nuoren miehen kanssa, — hänhän on niin arka, kuten tiedät, — niin minä puolestani kieltäydyn kutsumuksesta. Uskon Luciennen tulevaisuuden sinun haltuusi… Tämä rakas pienokainen! Kaunein unelmani on tehdä hänet onnelliseksi!… Ei sanaakaan isälleni, eikö niin? Hän saa sen viimeiseksi tietää; eihän tämä itse asiassa koskekaan häntä kuin toisessa sijassa…
Suuri, aukea ala ulkoportaitten edustalla ei ollut pitkään aikaan nähnyt niin hellän ryhmän polkevan sen aina tasotettua hietaa. Salissa istui rouva Oberlé hieman kokoonkyyristyneenä, koettaen valaa mieleensä hiukankaan luottamusta, mutta onnistumatta. Työ oli keskeytynyt. Ompelus makasi maassa.
Jean ajatteli:
»Minä siis avustan tässä yhtymisessä, minä siihen johdan äidin, joka ei mitään epäile! Mitä osaa onkaan minun näyteltävä välttääkseni suurempia vaurioita!… Onneksi antaa hän kerran minulle anteeksi saatuaan kaikki tietää.»
* * * * *
Myöhemmin illalla, poikaansa syleillessään, kysyi rouva Oberlé:
— Isä vaatii minua vastaanottamaan Brausigien kutsun. Menetkö sinä, rakkahani?
— Menen, äiti.